Maratonin jälkeen

Olo oli huojentunut ja kankea. Nälkää ei näkynyt, mutta kunnon urheilijoina woltattiin kuitenkin terveysravintola McDonaldsista palautusateriat. Olivat aika lähellä elämäni pahimpia ranskalaisia. Maistoin vain rasvan ja sekin oli mielestäni eltaantunutta. Hampurilaisesta meni roskiin melkein puolet. Osasyynä voi olla Richardin ja Mauricen kelvoton kasvisversio hampurilaisesta. Suurimpana syynä varmasti se, että ajatus kaikesta syötävästä ällötti. Juotavat sentään upposi ilman suurempia neuvotteluja. Olin äärettömän tyytyväinen siihen, ettei tarvinnut poistua majoituspaikasta syömisen ja juomisen perässä. Suihkussa käymisessä oli riittävästi fyysistä haastetta. Lattialle tippuneen suihkugeelin poimiminen oli  mielenkiintoista, mutta onneksi sitä ei kukaan nähnyt. Eli melkein sama kuin ei olisi tapahtunut. Venyttelin sen verran kuin makuuasennossa pystyy, katsoin jalkapalloa ja välillä ihastelin maratonsaavutustani Whatsappin ja Stravan välityksellä. Mietin myös, että ensi vuonna juoksen maratonin alle 3:45. Ensimmäiseen maratoniin ei kuulemma saa olla aikatavoitetta, mutta koska tokaan saa niin tuossa se nyt sitten on.

Seuraavana aamuna luonteeni vastaisesti olin varsin optimistinen, joten suuntana Ljubljanan keskusta ja opastettu kävelykierros. Auts. Kahden tunnin kierroksen loppua kohden pelkkä paikallaan seisominen tuntui joka paikassa. Alaselkä, vatsalihakset ja käsivarret olivat jalkojen lisäksi tulessa. Otin jopa ibuprofeenia takaisin airbnb-asuntoon päästyäni. Olo oli aika jyrän alle jäänyt. Tosin Ukrainan Hoverlalle kapuamisen jälkeen olin aikanaan huomattavasti kipeämpi. Se siis pysyy elämäni ultimaalisimpana lihasarkuuskokemuksena.

Tiistaina edessä oli jo etukäteen kammoamani shoppailupäivä. Ostoslistalla asioita, joita Bakusta ei saa tai joiden ostaminen Euroopasta on paljon taloudellisempaa. Tämä tarkoitti mm. juoksukenkiä. Shoppailun pyörteissä jätin rakkaan äitini minulle neulomat lapaset taakseni ja päivään tulikin reilusti lisäpituutta, kun niitä oli pakko lähteä jäljittämään. Äiti olisi toki vain tyynesti kaivanut korvaavat lapaset loputtomasta valmiiden neuleiden laatikostaan, mutta olin tyytyväinen, kun sain lapaset kuitenkin takaisin. Jalatkin olivat jo huomattavasti paremmat kuin edellisenä päivänä. Lenkille en sentään olisi lähtenyt, mutta portaat eivät tuottaneet ongelmia.

Keskiviikkona talsiminen Bledjärven ympäri oli varmaan ihan hyvää palauttelua. Jaloissa ei oikeastaan enää tuntunut juurikaan erikoiselta. Ehkä vähän samalta kuin kovaa intervalliharjoitusta seuraavana päivänä. Mitään maratonin jälkeistä hirmunälkää ei ollut vieläkään. Eikä ole ollut tähän päiväänkään mennessä. Illalla mietin, mitä haluaisin tehdä toisin seuraavan maratonin yhteydessä. En aio juosta yli kolmen tunnin lenkkejä. Se nyt vain on ihan tarpeetonta. Toiseksi, jos kyseessä on maraton ulkomailla, haluan matkustaa paikan päälle kaksi päivää ennen tapahtumaa. Tämä ei toki ole välttämättä mahdollista, mutta olisi kuitenkin suotavaa. Tätä kummempia korjauksia en keksi.

Kaiken kaikkiaan maratonin juokseminen oli mielestäni helpompaa kuin luulin. Myös välitön palautuminen oli nopeampaa kuin mihin olin varautunut. Säännöllinen harjoittelu ja realistinen aloitusvauhti kantoivat pitkälle. Onnistunut tankkaaminen ja tietenkin terveenä pysyminen. Stressitön elämäntilanne ja ehkä jopa sanonta laivojen seilaustuurista. Tuleekin olemaan mielenkiintoista verrata tätä kokemusta seuraavan maratonin kanssa.

Pidin lopulta yhteensä 13 juoksutonta päivää. Tänään kävin 6,5 kilometrin kokeilulenkillä. Sujui oikein hyvin, mutta jälkeenpäin jalkoja kihelmöi niin kuin olisi kovemmankin treenin tehnyt. Lyhyitä lenkkejä tehden aion kuulostella pari viikkoa ennen kuin aloitan taas juoksemaan vähän isompia määriä.