Alavireistä laahustamista ja kisaamistakin

Marraskuu yllätti mielialan. Tänäkin vuonna. Ei edes tarvi olla kylmä eikä erityisen vähän aurinkoakaan. Marraskuussa on jotain negatiivista energiaväreilyä, tai energiaa imevää voimaa. Voisin vaan nukkua, nukkua ja nukkua. Sen päälle vielä vähän nukkua. Tympäisee sekin, että joulu- ja tammikuulla on tapana olla aikalailla samanlaisia. Suunnittelen kisoja ensi vuodelle, mutta tuntuu todella kaukaiselta. Jos nyt ylipäätään matkustamisesta tulee yhtään mitään. Pitäisi aloittaa puolimaratonille harjoittelu, koska sille kaavailtu päivä on maaliskuun lopussa. Haluan tehdä roiman aikaparannuksen ja sitä ei kyllä synny, jos jatkan pelkkää peruskestävyyslönköttelyä vielä viikkotolkulla. Kaipaan yliannostuksen energiaa. Tai ehkä sittenkin ihan vaan asennemuutoksen. 

Juoksussa ei varsinaisesti ole ollut mitään vikaa viime viikkoina. Maratonilta palautuminen on onnistunut ja sykkeet pysyvät hyvin kurissa. Juoksin tällä viikolla jo lähes 50 kilometriä. Tuuli on muuttunut kylmäksi. Kylmään tuuleen kiinnittää paljon enemmän huomiota kuin lämpimään tuuleen. Kunpa kesän hellekamaluuslenkit eivät katoaisi mielestä niin nopeasti. Nyt tuntuu, että se oli vain lievästi epämukavaa. Voisin lukea muutaman blogipostauksen kesältä. Muistin verestämiseksi.

Voitonpäivä

Kisaamaankin olen päässyt. Ensimmäinen juoksukisani Azerbaidzanissa. Seuraavaa joutuu varmaankin taas odotella aika pitkän tovin. Kolmisen viikkoa sitten oli viimevuotisen sodan loppumisen ensimmäinen vuosipäivä. Kaksi arkivapaata, joista toinen sai mahtipontisesti nimekseen voitonpäivä. Meno oli varsin äänekästä, varsinkin öisin, ja makuuni turhan patrioottista. Ilmoittauduin Voitonpäivän Juoksuun, joka oli kansallislauluineen ja sotasankariesittelyineen aika omituinen tapahtuma. Olin vähän nuhainen ja jo alkulämmittelyssä oli olo, että ei muuten tule sujumaan. Eikä se sitten sujunutkaan. 

Suunnilleen tuhannen juoksijan joukossa oli lähdössä hirveä määrä tuuppimista. Monet kävelivät alusta asti. Vielä useampi sprinttasi täyttä vauhtia matkaan ja vaihtoi kävelyksi ensimmäisen kilometrin aikana. Huomasi kyllä, että tässä maassa ei harrastejuoksijoita juurikaan ole. Kiva, että tuollaisia matalan kynnyksen tapahtumia järjestetään, mutta olisi mennyt hermot, jos tuolla olisi vaikkapa ollut ennätysjahdissa. Lopussa oli vielä edessä kiva yllätys, kun viiden kilometrin kisana mainostettu tapahtuma olikin 5,4 km! Mitäs pienistä. Kisajärjestäjä, eli urheiluministeriö, varmaan aidosti ajatteli, että sillä ei ole mitään väliä. 400 metriä on todella pitkä matka, kun on jo ehtinyt antaa kaikkensa. Kisa meni tosiaan osaltani vaatimattomasti. Juoksin 15 sekuntia hitaampia kilometriaikoja kuin vitosen ennätyssuorituksessani lokakuussa. 5,4 km, 26:04, 4:50/km. Tuollakin irtosi naisten sarjassa neljäs sija, joka kertoo paljon juoksuharrastamisen tasosta. En tiedä, kuinka moni tuhannesta osallistujasta oli nainen. Arvelisin, että 100-150.

Mielikuvaharjoittelen ensi viikon positiiviseksi. Kaikkea voi kokeilla.

Maratonin jälkeen

Olo oli huojentunut ja kankea. Nälkää ei näkynyt, mutta kunnon urheilijoina woltattiin kuitenkin terveysravintola McDonaldsista palautusateriat. Olivat aika lähellä elämäni pahimpia ranskalaisia. Maistoin vain rasvan ja sekin oli mielestäni eltaantunutta. Hampurilaisesta meni roskiin melkein puolet. Osasyynä voi olla Richardin ja Mauricen kelvoton kasvisversio hampurilaisesta. Suurimpana syynä varmasti se, että ajatus kaikesta syötävästä ällötti. Juotavat sentään upposi ilman suurempia neuvotteluja. Olin äärettömän tyytyväinen siihen, ettei tarvinnut poistua majoituspaikasta syömisen ja juomisen perässä. Suihkussa käymisessä oli riittävästi fyysistä haastetta. Lattialle tippuneen suihkugeelin poimiminen oli  mielenkiintoista, mutta onneksi sitä ei kukaan nähnyt. Eli melkein sama kuin ei olisi tapahtunut. Venyttelin sen verran kuin makuuasennossa pystyy, katsoin jalkapalloa ja välillä ihastelin maratonsaavutustani Whatsappin ja Stravan välityksellä. Mietin myös, että ensi vuonna juoksen maratonin alle 3:45. Ensimmäiseen maratoniin ei kuulemma saa olla aikatavoitetta, mutta koska tokaan saa niin tuossa se nyt sitten on.

Seuraavana aamuna luonteeni vastaisesti olin varsin optimistinen, joten suuntana Ljubljanan keskusta ja opastettu kävelykierros. Auts. Kahden tunnin kierroksen loppua kohden pelkkä paikallaan seisominen tuntui joka paikassa. Alaselkä, vatsalihakset ja käsivarret olivat jalkojen lisäksi tulessa. Otin jopa ibuprofeenia takaisin airbnb-asuntoon päästyäni. Olo oli aika jyrän alle jäänyt. Tosin Ukrainan Hoverlalle kapuamisen jälkeen olin aikanaan huomattavasti kipeämpi. Se siis pysyy elämäni ultimaalisimpana lihasarkuuskokemuksena.

Tiistaina edessä oli jo etukäteen kammoamani shoppailupäivä. Ostoslistalla asioita, joita Bakusta ei saa tai joiden ostaminen Euroopasta on paljon taloudellisempaa. Tämä tarkoitti mm. juoksukenkiä. Shoppailun pyörteissä jätin rakkaan äitini minulle neulomat lapaset taakseni ja päivään tulikin reilusti lisäpituutta, kun niitä oli pakko lähteä jäljittämään. Äiti olisi toki vain tyynesti kaivanut korvaavat lapaset loputtomasta valmiiden neuleiden laatikostaan, mutta olin tyytyväinen, kun sain lapaset kuitenkin takaisin. Jalatkin olivat jo huomattavasti paremmat kuin edellisenä päivänä. Lenkille en sentään olisi lähtenyt, mutta portaat eivät tuottaneet ongelmia.

Keskiviikkona talsiminen Bledjärven ympäri oli varmaan ihan hyvää palauttelua. Jaloissa ei oikeastaan enää tuntunut juurikaan erikoiselta. Ehkä vähän samalta kuin kovaa intervalliharjoitusta seuraavana päivänä. Mitään maratonin jälkeistä hirmunälkää ei ollut vieläkään. Eikä ole ollut tähän päiväänkään mennessä. Illalla mietin, mitä haluaisin tehdä toisin seuraavan maratonin yhteydessä. En aio juosta yli kolmen tunnin lenkkejä. Se nyt vain on ihan tarpeetonta. Toiseksi, jos kyseessä on maraton ulkomailla, haluan matkustaa paikan päälle kaksi päivää ennen tapahtumaa. Tämä ei toki ole välttämättä mahdollista, mutta olisi kuitenkin suotavaa. Tätä kummempia korjauksia en keksi.

Kaiken kaikkiaan maratonin juokseminen oli mielestäni helpompaa kuin luulin. Myös välitön palautuminen oli nopeampaa kuin mihin olin varautunut. Säännöllinen harjoittelu ja realistinen aloitusvauhti kantoivat pitkälle. Onnistunut tankkaaminen ja tietenkin terveenä pysyminen. Stressitön elämäntilanne ja ehkä jopa sanonta laivojen seilaustuurista. Tuleekin olemaan mielenkiintoista verrata tätä kokemusta seuraavan maratonin kanssa.

Pidin lopulta yhteensä 13 juoksutonta päivää. Tänään kävin 6,5 kilometrin kokeilulenkillä. Sujui oikein hyvin, mutta jälkeenpäin jalkoja kihelmöi niin kuin olisi kovemmankin treenin tehnyt. Lyhyitä lenkkejä tehden aion kuulostella pari viikkoa ennen kuin aloitan taas juoksemaan vähän isompia määriä.

Ljubljanan maraton 24.10.

Olen päässyt reissusta kotiin ja kaikkihan meni täysin putkeen. Annan kokonaisarvosanaksi 9/10. Kymppiä ei voi antaa, koska aina pitää jättää parantamisen varaa. Ensimmäinen maratonini taittui reilusti (sopiva emoji) alle neljän tunnin, eli aika tasan sellaiseen aikaan, mihin ajattelinkin kykeneväni. Kiristämisen varaakin varmaan oli vähän. Olo ei ollut missään välissä yhtä kamala kuin vaikkapa ensimmäisellä puolimaratonilla tai ensimmäisessä ja myös viimeisessä polkukisassani. Itseensä tyytyväisenä on helppo näpytellä postausta, joten palaan viime viikon perjantaihin ja aloitan tarkemman selonteon.

22.10. pakkasin ja jännitin. Pelkäsin vatsavaivoja, unettomuutta, kengännauhan katkeamista, polvitaipeen jänteen kipua, lennon viivästymistä, lennolta myöhästymistä, flunssaa, koronaa, juoksukellon hajoamista ja vääriä vaatevalintoja. Leikittelin jopa skenaariolla, jossa azerbaidzanilainen rokotetodistus ei kelpaa Slovenian rajavalvontaviranomaisille. Yhtäkkiä keksin kasapäin tapoja, miten kisa tai koko reissu voisi mennä pieleen. 

Olin koko ajan valmistautunut juoksemaan kisan shortseissa ja t-paidassa. Inhoan muutoksia ja haluan asioiden menevän sillä tavalla kuin olen niiden alunperin ajatellut menevän. Joten mieleni vähän järkkyi, kun tajusin, että en todellakaan tule tarkenemaan kesäkamppeissa. Sääennusteet lupasivat lähdossä 2-4 astetta ja myöhemmin viitisen astetta lämpimämpää. Oli pakko kaivaa kaapin perukoilta pitkähihainen paita ja caprimittaiset pökät. Siinä samalla löytyi muurahaisten tori, pubi tai muu vastaava kokoontumispaikka. Aika erikoinen valinta, kun ei siellä vaatekaapissa ole niille edes ruokaa.

Menin nukkumaan klo 22 ja laitoin herätyksen klo 1. Lentokentälle piti lähteä kahden aikaan. Olen hirveän hidas lähtemään. Vaikka kaikki lähtövalmistelut on tehty, niin en vaan kykene pääsemään ovesta ulos nopeammin kuin tunnin päästä heräämisestä. Mies aloitti kuorsaamisen heti pään osuessa tyynyyn. Siitä ärsyyntyneenä ja muutenkin jännittyneenä unta ei näkynyt. Luovutin aika pian ja menin keittiöön juomaan teetä ja tuijottamaan kelloa.

Lennolla Frankfurtiin nuokuin. Pää repsahteli sivulle niin kuin pienillä lapsilla, kun nukkuvat turvaistuimissa. Havahduin korahduksiin, jotka lähtivät sekä itsestä että onneksi myös muista matkustajista. Olen kateellinen niille, jotka nukkuvat yölennoilla tuosta vaan. Ihan niin kuin istuvassa pystyasennossa nukkumisessa olisi jotain luonnollista ja normaalia. Lento tuntui paljon pidemmältä kuin viisi tuntia. Niska oli kipeä ja jalat puutuneet. Murehdin tietenkin, kuinka tämä tulee vaikuttamaan maratoniin.

Ljubljanaan laskeuduimme lauantaina klo 11:15 ja keskustassa olimme jo 45 minuuttia myöhemmin. Airbnb -vuokraaja viestitti, että siivous on valmis klo 14. Kävimme syömässä pizzat ja sen jälkeen expossa hakemassa numerolaput. Alueen sisäänkäynnillä tarkastettiin koronapassit, vaikka expo oli ulkotiloissa. Tuntui hieman erikoiselta. Itse alueella ei ollut juuri mitään. Totesimme Intersportilla olevan mielenkiintoisin valikoima, joten ei jaksettu matkatavaroiden kanssa sen kauempaa paikan päällä ihmetellä. Intersportissa voi käydä muulloinkin. Menimme hengaamaan majoituksen liepeille ja minuutin yli kaksi olimmekin jo ovella koputtelemassa. Kahden tunnin päikkärit, kaupasta urheilujuomia ja aamiaistarpeet. Loppupäivä sängyllä makoilua, juomista ja jalkapallon tuijottelua telkkarista. Woltattiin intialaista. Palak paneer.

Ekaluokkalaisen huolelliset valmistelut ennen ensimmäistä koulupäivää

Oletin nukkuvani huonosti, mutta edellisen yön nukkumattomuus painoi sen verran, että ilokseni nukahdin hyvissä ajoin ja heräsin ainoastaan kerran yön aikana. Sunnuntaina herätys klo 6, aamiaiseksi mysliä, jugurttia, banaani ja pala paahtoleipää. Kananmunankin keitin, mutta en muista enää, sainko sitä syöytyä. Ei meinaa upota munat aamuisin. Onnistuin pitämään hermoilun aisoissa siihen asti, että aamupala oli ohi. Hyvä, koska hermostuneena syöminen on kovin vaikeaa. Teetä ja pullo urheilujuomaa. Kaksi tuntia ennen lähtöä lopetin juomisen, koska en halunnut käyttää bajamajoja, yök. Majapaikastamme oli kilpailualueelle kilometrin verran matkaa, joten tälläinen bajamajaton suunnitelma oli realistinen ja myös onnistui.

Kympin lähtö oli vartti ennen maratonia ja puolikasta. Ehdittiin juuri ja juuri vaatekassin narikkaan heittämisen jälkeen näkemään startti. En ole kovin tunteilla käyvä ihminen, mutta meinasi melkein silmät kostua, kun oli niin mukavaa olla juoksutapahtumassa. Edellisestä oli kulunut 1v10kk. En suorittanut alkulämmittelyä muuten kuin kävein yhdellä sivukadulla ehkä 300 metrin pätkän vähän jalkoja heilutellen. Sitten olikin aika ryhmittäytyä lähtöön. Ilmoittautuessa kysyttiin tavoiteaikaa ja annettiin sen mukainen lähtökarsina. No, mitään karsinoita ei ollutkaan. Olin paikan päällä viisi minuuttia ennen lähtöä enkä enää päässyt neljän tunnin jänisten paikkeille. Olin ollut kahden vaiheilla, juoksenko jänisryhmässä vai en. Katsoin jälkeepäin, että neljän tunnin jänikset olivat maalissa ajassa 3:53. Ei mielestäni kovin hyvä suoritus ja olen tyytyväinen, etten heidän matkaansa lähtenyt.

Vilkaisin lähdössä sykettä, joka oli n. 80. Joskus on ollut 150, joten ylenpalttinen jännittäminen on selvästi helpottanut. Eka kilsa meni vähän päälle kuuden minuutin. Ei ollut mitään pahaa ruuhkaa, mutta kuitenkin sen verran, ettei pystynyt omaa vauhtia juosta. Tokasta kilsasta eteenpäin pystyinkin sitten juosta ilman jarruttelua. Maratonille oli ilmoittautunut n. 900, joista alle 200 naisia. Samaan aikaan startanneelle puolikkaalle oli listautunut 2500 juoksijaa. Moni ilmoittautunut jätti osallistumatta. Maratonille starttasi n. 650 juoksijaa. Korona tainnut pilata monen suunnitelmat tavalla tai toisella. 

Polvitaipeen jänne alkoi vaivata heti. Jokaisella askeleella tuntui lievää kipua. Voivottelin asiaa mielessäni, mutta havannoin, että kipu ei kuitenkaan pahentunut. Kympin kohdilla kipu hävisi, mutta reisiä alkoi pakottaa. Olin vähän hämilläni, etten saanut juosta edes alkua kevyesti ilman mitään tuntemuksia. 17 kilsan kohdalla ajattelin ekan kerran, että onpa tässä vielä pitkä matka edessä. Ylikuulostelin tuntemuksiani ja vatvoin, jaksanko ylläpitää vauhtia koko matkan. Join jokaisella juomapisteellä sen verran, mitä yhdessä mukissa oli. Eli en kovin paljon. Geeli oli tarkoitus ottaa 45 minuuttin välein, mutta kolmas geeli myöhästyi melkein puoli tuntia. Hups. Mahan kanssa ei ollut minkäänlaisia ongelmia. Tämä oli sellainen asia, mitä jännitin todella paljon. Ei mitään kipuja, väänteitä, kuplimista. Ei edes ilmavaivoja!

Ekan kierroksen jälkeen puolimaratonilaiset kaarsivat maalialueelle. Ei harmittanut, vaan ihan tyytyväisenä jatkoin matkaa. Juoksijoiden vähyyden takia tuli yhtäkkiä hiljaista. Toisen kierroksen alussa meitä oli kymmenen suurinpiirtein yhdessä ryppäässä, mutta hyvin pian porukkaa alkoi tippua. Ja kun johtohahmo pinkissä tukassaan painoi kaasua, niin jäin yksin. Matkan edetessä toki tulin ohitetuksi ja ohittelin, mutta ketään samaan tahtiin juoksevaa ei 27 kilometrin jälkeen ollut. Tajusin, että en ole koskaan juossut näin kovaa näin pitkälle. Ajatus huolestutti ja nauratti. Juomapisteitä luulin olevan 2,5 kilsan välein, mutta ihan niin usein niitä ei sitten ollutkaan. Yhdessä kohtaa väli oli viisi kilsaa ja yhdessä kohtaa melken neljä. Kävelin 10-20 askelta aina juodessani. Tyhjät geelipakkaukset laitoin roskikseen. Monet kyllä viskoivat ne pitkin reittiä, mikä oli mielestäni vähän ärsyttävää. Välillä mieleen putkahti randomeja ajatuksia. Kuten miksi niin moni mies pitää hiuksia, vaikka takana on iso kalju läiskä. Pohdin, vetäisinkö itse samassa tilanteessa kaljuksi ja uskon/toivon, että tekisin niin.

35 kilsan juomapisteen kohdalla oli vaikea vaihtaa kävelystä takaisin juoksuun. Lihakset huusi lopeta, mieli kuitenkin sanoi että höpsis, et lopeta. Kun 39. kilometri täyttyi, olin laskuissani kilometrin jäljessä. Sain lisäpuhtia siitä, että olinkin kilsan lähempänä maalia. Ei seinää, ei hyytymistä. Tasaista vauhtia, vaikka töitä joutui tietenkin tekemään koko ajan enemmän. Viimeiselle juomapisteelle pysähdyin pelkästään sen takia, että sain luvan ottaa kävelyaskelia. Ohittelin simahtaneita. Tunsin sääliä. Ajattelin, kuinka kamalaa heillä on. En saanut ohittelusta mitään iloa. Pari kertaa mietin, että voisinhan minäkin kävellä, koska muutkin! Kannustusta reitin varrella ei kovin paljon ollut, mutta jonkun verran kuitenkin. Loppua kohden jokainen bravo tuntui lohduttavalta. Voin tunnustaa, että itselläni ei tulisi mieleenkään lähteä katsomaan jotain niin tylsää kuin juoksutapahtuma. 

Puoli kilsaa maaliin ja edessä näkyy Suomi-paitainen herrasmies. Loppukiri, kuuluttaja kuuluttaa minun ja kahden suomalaisen miehen maaliin saapumiset suomeksi. Tämä oli hauska lisä, muut ulkomaalaiset saivat kuulutukset englanniksi. Olo oli maaliviivan ylittämisen jälkeen helpottunut. Ei tunteilua eikä rajatonta riemua. Ei "ei enää koskaan" -ajatuksia. Lähinnä vaan tyytyväisyyttä. Nappasin mitalin, paidan ja vesipullon. Kävin hakemassa vaatteet säilytyksestä ja menin takaisin maalialueelle odottelemaan puolisoa maaliin. Jouduin toimittajan haastattelemaksi. Häntä tuntui kiinnostavan lähinnä Azerbaidzanin koronatilanne.

Olen lukenut monia kauhukokemuksia ekasta maratonista. Lähinnä toki sen takia, että olen tietoisesti etsinyt niitä. Olin siis aika varma, että jotakin on pakko mennä pieleen. Kuitenkin moni juoksee ekan maratoninsa paljon vähäisemmällä juoksutaustalla kuin minä. Lisäksi otin hiilaritankkauksen ja nesteytyksen tosissani. Nämä tekijät varmasti osaltaan vaikuttivat siihen, että kokemus oli näin hyvä. Juoksin tasaisesti, kilometriajat 5:21 (38. km) - 5:47 (23.) lukuuottamatta ensimmäistä ruuhkakilometriä.

Seuraavassa postauksessa jälkitunnelmista ja palautumisesta.