Loppuvuodesta
2015 syöksyin ostoskassit kädessä portaisiin välttääkseni samaan hissiin
joutumisen naapurin kanssa. Viidenteen kerrokseen kavuttuani haukoin henkeä ja
jouduin istua alas lepäämään heti sisälle päästyäni. Tajusin, kuinka huono
kunto minulla on. Olen aina ollut hoikka ja sen takia tuudittauduin siihen
uskoon, että olen ihan hyväkuntoinen. Vähemmän yllättäen asia ei tietenkään näin
ole. Tuolloin minulla oli kuitenkin vielä jotain rippeitä nuoruuden ”ei koske
mua” -superihmiskuvitelmista jäljellä. Tuolla istumalla päätin aloittaa
lenkkeilyn.
Hyvin suunniteltu
on puoliksi tehty. Luin juoksemisesta ja nimenomaan sen aloittamisesta
kuukauden päivät ennen kuin ryhdyin tuumasta toimeen. En muista, oliko kyseessä
Porin juoksukoulu vai Britannian julkisen terveydenhuollon Couch to 5k vai joku
muu lukuisista hölkkää ja kävelyä vuorottelevista ohjelmista, mutta
muistaakseni jotain ohjenuoraa seurasin kuitenkin. Sääret alkoivat kipuilla
hyvin pian; jouduin pitämään useita taukoviikkoja ja toistamaan harjoitusviikkoja.
Eteneminen oli hidasta. Aloittamisesta meni viisi kuukautta siihen, että sain
juostua ensimmäisen viiden kilometrin testilenkin. Aikaa tuohon meni 33
minuuttia ja en ole koskaan sen jälkeen saanut samanlaisia sykelukemia
mittariin kuin tuolloin. Pk-lenkkien vauhdit oli varmaan yli kahdeksassa
minuutissa kilometriä kohden ja tuntui, ettei kehitystä kerta kaikkiaan tapahdu.
Jos nyt alottaisin lenkkeilyn uudestaan, niin en monitoroisi sykkeitä ollenkaan
ensimmäisen puolen vuoden aikana.
Säärikipujen
lisäksi motivaatio-ongelmia tuotti kuumuus ja lenkkireittien puute. Asuin Lähi-idässä
maassa, jossa liikuntaa ei ollut keksitty. Tuskin on vieläkään, mutta varmuuden
vuoksi pitäydyn menneessä aikamuodossa. Jalkakäytäviä oli vähän ja nekin usein täynnä
pysäköityjä autoja. Googlen kartoista bongasin ”training promenade and trailin”.
Pettymys oli kieltämättä aikamoinen, kun paikka paljastui 800m:n asfalttipätkäksi
kuusikaistaisen tien vieressä. Monet lenkit siellä tuli kuitenkin hiivittyä.
Toinen vakiolenkkipaikka oli yliopiston tyhjä parkkipaikka iltaisin. Oman
lisänsä lenkkeilyyn antoivat taksikuskit, jotka olivat vähän väliä tarjoamassa
kyytiä. Sekä kivillä heittelevät pikkupojat ja stalkkeriautoilijat. Ai että. Eipä
ole ikävä.
Kesäkuun alussa
2016 harjoituspäiväkirjassa on vain merkintä ”TOO HOT”. Iltayhdeksältä oli
edelleen 37 astetta ja lenkkeily meni pariksi viikoksi tauolle. Lähi-itäkin jäi
taakse samoihin aikoihin. Ongelmat säärien kanssa seurasivat uuteen asuinmaahan
Afrikkaan. Aina oli koivet kipeinä. Tähän lisäksi paikallisen väestön suoranainen
riemastuminen valkoihoisen ihmisen hölkkähiiviskelystä sai jo valmiiksi
negatiiviset tuntemukseni lenkkeilyä kohtaan entistäkin negatiivisimmiksi. On
vaikea suhtautua mitenkään ilolla ja lämmöllä siihen, että saa tuntemattomia
ihmisiä jolkottelemaan vierelle, osoittelemaan sormilla ja naureskelemaan. Meinasi olla pinna kireällä. Lopulta päätin
olla vain niin kuin en huomaisikaan. Toinen vaihtoehto olisi ollut koko harrastuksen
hautaaminen. Lenkkireitti oli aina sama. Eestaas samaa tietä. Voi riemu.
Loppuvuodesta juoksin testivitosen juuri ja juuri alle 30 minuutin ja aloin
lenkkeillä neljä kertaa viikossa. Hyvin pian penikat äityi niin pahoiksi, että
oli pakko ottaa useamman viikon tauko.
Vuoden 2016
jälkimmäisellä puoliskolla lenkkeilin 350 km:n verran. Ensimmäisestä puoliskosta
ei ole tilastoja.
|
Vakiolenkkireitit Kuwaitissa ja Malawissa |