Kun ei huvita

Tuskailen, kuinka taas on pimeää ja tuuli kylmä. Keksin silitettävää, vaikka normaalisti silitän aniharvoin. Telkkari on päällä ja sieltä tulee uutisjuttu hyväntekeväisyysjärjestön joululahjakeräyksestä Leedsissä. Tämä on pakko katsoa. Heti perään itselleni tuikitärkeä raportti Belgian koronatilanteesta. En voi jättää tätäkään väliin. Päivä etenee, juoksuaikeet ei. Eteisen lattialla lojuu villasukat ja kaverin lapsen unohtama pehmolelu. En korjaa niitä pois, koska tiedän juoksukenkien olevan niiden alla. Jos en näe kenkiä, niin tuntuu vähän enemmän siltä, että tänään ei tarvi mennä lenkille.

Lopulta menen kuitenkin. Viisi kertaa viikossa. Vaikka viivyttelen vielä siinäkin vaiheessa, kun olen jo laittanut kellon ranteeseen ja ottanut vesihörpyn. Viidennestä kerroksesta alas kävellessä mietin, olisiko joku oikea syy, minkä varjolla voisin vielä kääntyä takaisin ylös. Aina saan kuitenkin pakotettua itseni liikkeelle, vaikka kovin aikaavievää tästä prosessista on tullut.  Jos menisin vain halutessani, olisi viimeisen kolmen viikon aikana lenkkikertoja kertynyt tasan yksi. Se minun osaltani niistä ohjeista, joiden mukaan itseään ei kannata pakottaa liikkumaan. No, joskus on vaan pakko pakottaa. "Pelaatte, tai itkette ja pelaatte", totesi kahdeksannen luokan liikunnanopettaja, kun protestoimme lentopallon pelaamista vastaan. Hän oli muuten oikein mukava, reilu ja huumorintajuinen, ja hänellä oli hyvä pelisilmä.

Katselen maaliskuun lopusta tavoitekisan, Lissabonin puolimaraton saa kelvata tähän motivaation puutteeseen. Kohde saattaa vaihtua sitä mukaan, kun uusia tapahtumia tulee kalenteriin. Juoksen niin paljon kuin pystyn nostamatta lenkkikertoja kuuteen viikossa. Ajattelen, että kaikkeen tottuu ja jos tämmöisinä nihkeimpinä aikoina juoksee väkisin enemmän, niin ehkä siitä tulee ihan ookoota. Päivä pitenee ihan pian ja veikkaan kuitenkin, että pakkojuokseminen alkaa yllättäen "tuottaa tulosta" suurinpiirtein samoihin aikoihin, kun ei tarvi lenkkeillä pimeässä. Onneksi tämä tahmea vuodenaika on täällä kuitenkin lyhyehkö.

Lenkin jälkeinen aika on näinä päivinä eittäin mieluista

Pikkujouluja on tullut vietettyä pariin otteeseen. Ei ole juoksuhalukkuus niiden myötä noussut. Yleensä olen todella tarkka siitä, että en juo kahta juomaa enempää alkoholillisia juomia, jos seuraava päivä on lenkkipäivä. Kapinassani olen tästä lipsunut ja eihän sellainen lievästi höttöinen olo auta, kun muutenkin on innotonta. Onneksi ohjelmassa on ollut lähinnä pelkkää peruskestävyyslöntystelyä. Viikkokilometrit ovat pyörineet 60 kieppeillä ja jos suunnitelmat pitää, joulukuusta tulee vuoden kovin kuukausi. Ja pitäähän ne ellei sairastuminen tai loukkaantuminen osu kohdalle.

Alavireistä laahustamista ja kisaamistakin

Marraskuu yllätti mielialan. Tänäkin vuonna. Ei edes tarvi olla kylmä eikä erityisen vähän aurinkoakaan. Marraskuussa on jotain negatiivista energiaväreilyä, tai energiaa imevää voimaa. Voisin vaan nukkua, nukkua ja nukkua. Sen päälle vielä vähän nukkua. Tympäisee sekin, että joulu- ja tammikuulla on tapana olla aikalailla samanlaisia. Suunnittelen kisoja ensi vuodelle, mutta tuntuu todella kaukaiselta. Jos nyt ylipäätään matkustamisesta tulee yhtään mitään. Pitäisi aloittaa puolimaratonille harjoittelu, koska sille kaavailtu päivä on maaliskuun lopussa. Haluan tehdä roiman aikaparannuksen ja sitä ei kyllä synny, jos jatkan pelkkää peruskestävyyslönköttelyä vielä viikkotolkulla. Kaipaan yliannostuksen energiaa. Tai ehkä sittenkin ihan vaan asennemuutoksen. 

Juoksussa ei varsinaisesti ole ollut mitään vikaa viime viikkoina. Maratonilta palautuminen on onnistunut ja sykkeet pysyvät hyvin kurissa. Juoksin tällä viikolla jo lähes 50 kilometriä. Tuuli on muuttunut kylmäksi. Kylmään tuuleen kiinnittää paljon enemmän huomiota kuin lämpimään tuuleen. Kunpa kesän hellekamaluuslenkit eivät katoaisi mielestä niin nopeasti. Nyt tuntuu, että se oli vain lievästi epämukavaa. Voisin lukea muutaman blogipostauksen kesältä. Muistin verestämiseksi.

Voitonpäivä

Kisaamaankin olen päässyt. Ensimmäinen juoksukisani Azerbaidzanissa. Seuraavaa joutuu varmaankin taas odotella aika pitkän tovin. Kolmisen viikkoa sitten oli viimevuotisen sodan loppumisen ensimmäinen vuosipäivä. Kaksi arkivapaata, joista toinen sai mahtipontisesti nimekseen voitonpäivä. Meno oli varsin äänekästä, varsinkin öisin, ja makuuni turhan patrioottista. Ilmoittauduin Voitonpäivän Juoksuun, joka oli kansallislauluineen ja sotasankariesittelyineen aika omituinen tapahtuma. Olin vähän nuhainen ja jo alkulämmittelyssä oli olo, että ei muuten tule sujumaan. Eikä se sitten sujunutkaan. 

Suunnilleen tuhannen juoksijan joukossa oli lähdössä hirveä määrä tuuppimista. Monet kävelivät alusta asti. Vielä useampi sprinttasi täyttä vauhtia matkaan ja vaihtoi kävelyksi ensimmäisen kilometrin aikana. Huomasi kyllä, että tässä maassa ei harrastejuoksijoita juurikaan ole. Kiva, että tuollaisia matalan kynnyksen tapahtumia järjestetään, mutta olisi mennyt hermot, jos tuolla olisi vaikkapa ollut ennätysjahdissa. Lopussa oli vielä edessä kiva yllätys, kun viiden kilometrin kisana mainostettu tapahtuma olikin 5,4 km! Mitäs pienistä. Kisajärjestäjä, eli urheiluministeriö, varmaan aidosti ajatteli, että sillä ei ole mitään väliä. 400 metriä on todella pitkä matka, kun on jo ehtinyt antaa kaikkensa. Kisa meni tosiaan osaltani vaatimattomasti. Juoksin 15 sekuntia hitaampia kilometriaikoja kuin vitosen ennätyssuorituksessani lokakuussa. 5,4 km, 26:04, 4:50/km. Tuollakin irtosi naisten sarjassa neljäs sija, joka kertoo paljon juoksuharrastamisen tasosta. En tiedä, kuinka moni tuhannesta osallistujasta oli nainen. Arvelisin, että 100-150.

Mielikuvaharjoittelen ensi viikon positiiviseksi. Kaikkea voi kokeilla.

Maratonin jälkeen

Olo oli huojentunut ja kankea. Nälkää ei näkynyt, mutta kunnon urheilijoina woltattiin kuitenkin terveysravintola McDonaldsista palautusateriat. Olivat aika lähellä elämäni pahimpia ranskalaisia. Maistoin vain rasvan ja sekin oli mielestäni eltaantunutta. Hampurilaisesta meni roskiin melkein puolet. Osasyynä voi olla Richardin ja Mauricen kelvoton kasvisversio hampurilaisesta. Suurimpana syynä varmasti se, että ajatus kaikesta syötävästä ällötti. Juotavat sentään upposi ilman suurempia neuvotteluja. Olin äärettömän tyytyväinen siihen, ettei tarvinnut poistua majoituspaikasta syömisen ja juomisen perässä. Suihkussa käymisessä oli riittävästi fyysistä haastetta. Lattialle tippuneen suihkugeelin poimiminen oli  mielenkiintoista, mutta onneksi sitä ei kukaan nähnyt. Eli melkein sama kuin ei olisi tapahtunut. Venyttelin sen verran kuin makuuasennossa pystyy, katsoin jalkapalloa ja välillä ihastelin maratonsaavutustani Whatsappin ja Stravan välityksellä. Mietin myös, että ensi vuonna juoksen maratonin alle 3:45. Ensimmäiseen maratoniin ei kuulemma saa olla aikatavoitetta, mutta koska tokaan saa niin tuossa se nyt sitten on.

Seuraavana aamuna luonteeni vastaisesti olin varsin optimistinen, joten suuntana Ljubljanan keskusta ja opastettu kävelykierros. Auts. Kahden tunnin kierroksen loppua kohden pelkkä paikallaan seisominen tuntui joka paikassa. Alaselkä, vatsalihakset ja käsivarret olivat jalkojen lisäksi tulessa. Otin jopa ibuprofeenia takaisin airbnb-asuntoon päästyäni. Olo oli aika jyrän alle jäänyt. Tosin Ukrainan Hoverlalle kapuamisen jälkeen olin aikanaan huomattavasti kipeämpi. Se siis pysyy elämäni ultimaalisimpana lihasarkuuskokemuksena.

Tiistaina edessä oli jo etukäteen kammoamani shoppailupäivä. Ostoslistalla asioita, joita Bakusta ei saa tai joiden ostaminen Euroopasta on paljon taloudellisempaa. Tämä tarkoitti mm. juoksukenkiä. Shoppailun pyörteissä jätin rakkaan äitini minulle neulomat lapaset taakseni ja päivään tulikin reilusti lisäpituutta, kun niitä oli pakko lähteä jäljittämään. Äiti olisi toki vain tyynesti kaivanut korvaavat lapaset loputtomasta valmiiden neuleiden laatikostaan, mutta olin tyytyväinen, kun sain lapaset kuitenkin takaisin. Jalatkin olivat jo huomattavasti paremmat kuin edellisenä päivänä. Lenkille en sentään olisi lähtenyt, mutta portaat eivät tuottaneet ongelmia.

Keskiviikkona talsiminen Bledjärven ympäri oli varmaan ihan hyvää palauttelua. Jaloissa ei oikeastaan enää tuntunut juurikaan erikoiselta. Ehkä vähän samalta kuin kovaa intervalliharjoitusta seuraavana päivänä. Mitään maratonin jälkeistä hirmunälkää ei ollut vieläkään. Eikä ole ollut tähän päiväänkään mennessä. Illalla mietin, mitä haluaisin tehdä toisin seuraavan maratonin yhteydessä. En aio juosta yli kolmen tunnin lenkkejä. Se nyt vain on ihan tarpeetonta. Toiseksi, jos kyseessä on maraton ulkomailla, haluan matkustaa paikan päälle kaksi päivää ennen tapahtumaa. Tämä ei toki ole välttämättä mahdollista, mutta olisi kuitenkin suotavaa. Tätä kummempia korjauksia en keksi.

Kaiken kaikkiaan maratonin juokseminen oli mielestäni helpompaa kuin luulin. Myös välitön palautuminen oli nopeampaa kuin mihin olin varautunut. Säännöllinen harjoittelu ja realistinen aloitusvauhti kantoivat pitkälle. Onnistunut tankkaaminen ja tietenkin terveenä pysyminen. Stressitön elämäntilanne ja ehkä jopa sanonta laivojen seilaustuurista. Tuleekin olemaan mielenkiintoista verrata tätä kokemusta seuraavan maratonin kanssa.

Pidin lopulta yhteensä 13 juoksutonta päivää. Tänään kävin 6,5 kilometrin kokeilulenkillä. Sujui oikein hyvin, mutta jälkeenpäin jalkoja kihelmöi niin kuin olisi kovemmankin treenin tehnyt. Lyhyitä lenkkejä tehden aion kuulostella pari viikkoa ennen kuin aloitan taas juoksemaan vähän isompia määriä.

Ljubljanan maraton 24.10.

Olen päässyt reissusta kotiin ja kaikkihan meni täysin putkeen. Annan kokonaisarvosanaksi 9/10. Kymppiä ei voi antaa, koska aina pitää jättää parantamisen varaa. Ensimmäinen maratonini taittui reilusti (sopiva emoji) alle neljän tunnin, eli aika tasan sellaiseen aikaan, mihin ajattelinkin kykeneväni. Kiristämisen varaakin varmaan oli vähän. Olo ei ollut missään välissä yhtä kamala kuin vaikkapa ensimmäisellä puolimaratonilla tai ensimmäisessä ja myös viimeisessä polkukisassani. Itseensä tyytyväisenä on helppo näpytellä postausta, joten palaan viime viikon perjantaihin ja aloitan tarkemman selonteon.

22.10. pakkasin ja jännitin. Pelkäsin vatsavaivoja, unettomuutta, kengännauhan katkeamista, polvitaipeen jänteen kipua, lennon viivästymistä, lennolta myöhästymistä, flunssaa, koronaa, juoksukellon hajoamista ja vääriä vaatevalintoja. Leikittelin jopa skenaariolla, jossa azerbaidzanilainen rokotetodistus ei kelpaa Slovenian rajavalvontaviranomaisille. Yhtäkkiä keksin kasapäin tapoja, miten kisa tai koko reissu voisi mennä pieleen. 

Olin koko ajan valmistautunut juoksemaan kisan shortseissa ja t-paidassa. Inhoan muutoksia ja haluan asioiden menevän sillä tavalla kuin olen niiden alunperin ajatellut menevän. Joten mieleni vähän järkkyi, kun tajusin, että en todellakaan tule tarkenemaan kesäkamppeissa. Sääennusteet lupasivat lähdossä 2-4 astetta ja myöhemmin viitisen astetta lämpimämpää. Oli pakko kaivaa kaapin perukoilta pitkähihainen paita ja caprimittaiset pökät. Siinä samalla löytyi muurahaisten tori, pubi tai muu vastaava kokoontumispaikka. Aika erikoinen valinta, kun ei siellä vaatekaapissa ole niille edes ruokaa.

Menin nukkumaan klo 22 ja laitoin herätyksen klo 1. Lentokentälle piti lähteä kahden aikaan. Olen hirveän hidas lähtemään. Vaikka kaikki lähtövalmistelut on tehty, niin en vaan kykene pääsemään ovesta ulos nopeammin kuin tunnin päästä heräämisestä. Mies aloitti kuorsaamisen heti pään osuessa tyynyyn. Siitä ärsyyntyneenä ja muutenkin jännittyneenä unta ei näkynyt. Luovutin aika pian ja menin keittiöön juomaan teetä ja tuijottamaan kelloa.

Lennolla Frankfurtiin nuokuin. Pää repsahteli sivulle niin kuin pienillä lapsilla, kun nukkuvat turvaistuimissa. Havahduin korahduksiin, jotka lähtivät sekä itsestä että onneksi myös muista matkustajista. Olen kateellinen niille, jotka nukkuvat yölennoilla tuosta vaan. Ihan niin kuin istuvassa pystyasennossa nukkumisessa olisi jotain luonnollista ja normaalia. Lento tuntui paljon pidemmältä kuin viisi tuntia. Niska oli kipeä ja jalat puutuneet. Murehdin tietenkin, kuinka tämä tulee vaikuttamaan maratoniin.

Ljubljanaan laskeuduimme lauantaina klo 11:15 ja keskustassa olimme jo 45 minuuttia myöhemmin. Airbnb -vuokraaja viestitti, että siivous on valmis klo 14. Kävimme syömässä pizzat ja sen jälkeen expossa hakemassa numerolaput. Alueen sisäänkäynnillä tarkastettiin koronapassit, vaikka expo oli ulkotiloissa. Tuntui hieman erikoiselta. Itse alueella ei ollut juuri mitään. Totesimme Intersportilla olevan mielenkiintoisin valikoima, joten ei jaksettu matkatavaroiden kanssa sen kauempaa paikan päällä ihmetellä. Intersportissa voi käydä muulloinkin. Menimme hengaamaan majoituksen liepeille ja minuutin yli kaksi olimmekin jo ovella koputtelemassa. Kahden tunnin päikkärit, kaupasta urheilujuomia ja aamiaistarpeet. Loppupäivä sängyllä makoilua, juomista ja jalkapallon tuijottelua telkkarista. Woltattiin intialaista. Palak paneer.

Ekaluokkalaisen huolelliset valmistelut ennen ensimmäistä koulupäivää

Oletin nukkuvani huonosti, mutta edellisen yön nukkumattomuus painoi sen verran, että ilokseni nukahdin hyvissä ajoin ja heräsin ainoastaan kerran yön aikana. Sunnuntaina herätys klo 6, aamiaiseksi mysliä, jugurttia, banaani ja pala paahtoleipää. Kananmunankin keitin, mutta en muista enää, sainko sitä syöytyä. Ei meinaa upota munat aamuisin. Onnistuin pitämään hermoilun aisoissa siihen asti, että aamupala oli ohi. Hyvä, koska hermostuneena syöminen on kovin vaikeaa. Teetä ja pullo urheilujuomaa. Kaksi tuntia ennen lähtöä lopetin juomisen, koska en halunnut käyttää bajamajoja, yök. Majapaikastamme oli kilpailualueelle kilometrin verran matkaa, joten tälläinen bajamajaton suunnitelma oli realistinen ja myös onnistui.

Kympin lähtö oli vartti ennen maratonia ja puolikasta. Ehdittiin juuri ja juuri vaatekassin narikkaan heittämisen jälkeen näkemään startti. En ole kovin tunteilla käyvä ihminen, mutta meinasi melkein silmät kostua, kun oli niin mukavaa olla juoksutapahtumassa. Edellisestä oli kulunut 1v10kk. En suorittanut alkulämmittelyä muuten kuin kävein yhdellä sivukadulla ehkä 300 metrin pätkän vähän jalkoja heilutellen. Sitten olikin aika ryhmittäytyä lähtöön. Ilmoittautuessa kysyttiin tavoiteaikaa ja annettiin sen mukainen lähtökarsina. No, mitään karsinoita ei ollutkaan. Olin paikan päällä viisi minuuttia ennen lähtöä enkä enää päässyt neljän tunnin jänisten paikkeille. Olin ollut kahden vaiheilla, juoksenko jänisryhmässä vai en. Katsoin jälkeepäin, että neljän tunnin jänikset olivat maalissa ajassa 3:53. Ei mielestäni kovin hyvä suoritus ja olen tyytyväinen, etten heidän matkaansa lähtenyt.

Vilkaisin lähdössä sykettä, joka oli n. 80. Joskus on ollut 150, joten ylenpalttinen jännittäminen on selvästi helpottanut. Eka kilsa meni vähän päälle kuuden minuutin. Ei ollut mitään pahaa ruuhkaa, mutta kuitenkin sen verran, ettei pystynyt omaa vauhtia juosta. Tokasta kilsasta eteenpäin pystyinkin sitten juosta ilman jarruttelua. Maratonille oli ilmoittautunut n. 900, joista alle 200 naisia. Samaan aikaan startanneelle puolikkaalle oli listautunut 2500 juoksijaa. Moni ilmoittautunut jätti osallistumatta. Maratonille starttasi n. 650 juoksijaa. Korona tainnut pilata monen suunnitelmat tavalla tai toisella. 

Polvitaipeen jänne alkoi vaivata heti. Jokaisella askeleella tuntui lievää kipua. Voivottelin asiaa mielessäni, mutta havannoin, että kipu ei kuitenkaan pahentunut. Kympin kohdilla kipu hävisi, mutta reisiä alkoi pakottaa. Olin vähän hämilläni, etten saanut juosta edes alkua kevyesti ilman mitään tuntemuksia. 17 kilsan kohdalla ajattelin ekan kerran, että onpa tässä vielä pitkä matka edessä. Ylikuulostelin tuntemuksiani ja vatvoin, jaksanko ylläpitää vauhtia koko matkan. Join jokaisella juomapisteellä sen verran, mitä yhdessä mukissa oli. Eli en kovin paljon. Geeli oli tarkoitus ottaa 45 minuuttin välein, mutta kolmas geeli myöhästyi melkein puoli tuntia. Hups. Mahan kanssa ei ollut minkäänlaisia ongelmia. Tämä oli sellainen asia, mitä jännitin todella paljon. Ei mitään kipuja, väänteitä, kuplimista. Ei edes ilmavaivoja!

Ekan kierroksen jälkeen puolimaratonilaiset kaarsivat maalialueelle. Ei harmittanut, vaan ihan tyytyväisenä jatkoin matkaa. Juoksijoiden vähyyden takia tuli yhtäkkiä hiljaista. Toisen kierroksen alussa meitä oli kymmenen suurinpiirtein yhdessä ryppäässä, mutta hyvin pian porukkaa alkoi tippua. Ja kun johtohahmo pinkissä tukassaan painoi kaasua, niin jäin yksin. Matkan edetessä toki tulin ohitetuksi ja ohittelin, mutta ketään samaan tahtiin juoksevaa ei 27 kilometrin jälkeen ollut. Tajusin, että en ole koskaan juossut näin kovaa näin pitkälle. Ajatus huolestutti ja nauratti. Juomapisteitä luulin olevan 2,5 kilsan välein, mutta ihan niin usein niitä ei sitten ollutkaan. Yhdessä kohtaa väli oli viisi kilsaa ja yhdessä kohtaa melken neljä. Kävelin 10-20 askelta aina juodessani. Tyhjät geelipakkaukset laitoin roskikseen. Monet kyllä viskoivat ne pitkin reittiä, mikä oli mielestäni vähän ärsyttävää. Välillä mieleen putkahti randomeja ajatuksia. Kuten miksi niin moni mies pitää hiuksia, vaikka takana on iso kalju läiskä. Pohdin, vetäisinkö itse samassa tilanteessa kaljuksi ja uskon/toivon, että tekisin niin.

35 kilsan juomapisteen kohdalla oli vaikea vaihtaa kävelystä takaisin juoksuun. Lihakset huusi lopeta, mieli kuitenkin sanoi että höpsis, et lopeta. Kun 39. kilometri täyttyi, olin laskuissani kilometrin jäljessä. Sain lisäpuhtia siitä, että olinkin kilsan lähempänä maalia. Ei seinää, ei hyytymistä. Tasaista vauhtia, vaikka töitä joutui tietenkin tekemään koko ajan enemmän. Viimeiselle juomapisteelle pysähdyin pelkästään sen takia, että sain luvan ottaa kävelyaskelia. Ohittelin simahtaneita. Tunsin sääliä. Ajattelin, kuinka kamalaa heillä on. En saanut ohittelusta mitään iloa. Pari kertaa mietin, että voisinhan minäkin kävellä, koska muutkin! Kannustusta reitin varrella ei kovin paljon ollut, mutta jonkun verran kuitenkin. Loppua kohden jokainen bravo tuntui lohduttavalta. Voin tunnustaa, että itselläni ei tulisi mieleenkään lähteä katsomaan jotain niin tylsää kuin juoksutapahtuma. 

Puoli kilsaa maaliin ja edessä näkyy Suomi-paitainen herrasmies. Loppukiri, kuuluttaja kuuluttaa minun ja kahden suomalaisen miehen maaliin saapumiset suomeksi. Tämä oli hauska lisä, muut ulkomaalaiset saivat kuulutukset englanniksi. Olo oli maaliviivan ylittämisen jälkeen helpottunut. Ei tunteilua eikä rajatonta riemua. Ei "ei enää koskaan" -ajatuksia. Lähinnä vaan tyytyväisyyttä. Nappasin mitalin, paidan ja vesipullon. Kävin hakemassa vaatteet säilytyksestä ja menin takaisin maalialueelle odottelemaan puolisoa maaliin. Jouduin toimittajan haastattelemaksi. Häntä tuntui kiinnostavan lähinnä Azerbaidzanin koronatilanne.

Olen lukenut monia kauhukokemuksia ekasta maratonista. Lähinnä toki sen takia, että olen tietoisesti etsinyt niitä. Olin siis aika varma, että jotakin on pakko mennä pieleen. Kuitenkin moni juoksee ekan maratoninsa paljon vähäisemmällä juoksutaustalla kuin minä. Lisäksi otin hiilaritankkauksen ja nesteytyksen tosissani. Nämä tekijät varmasti osaltaan vaikuttivat siihen, että kokemus oli näin hyvä. Juoksin tasaisesti, kilometriajat 5:21 (38. km) - 5:47 (23.) lukuuottamatta ensimmäistä ruuhkakilometriä.

Seuraavassa postauksessa jälkitunnelmista ja palautumisesta.

Jää(h)dyttelyä

Keventelyviikot ovat menneet vähän turhan paljon kevennellen. Ensin vaivasi jalkaterän ulkosyrjän jänne ja nyt ei-saman jalan polvitaipeen ulkosyrjän jänne. Pakastehernepussi on tullut tutuksi. Olen kyllä päässyt juoksemaankin ja kahden tunnin lenkinkin juoksin ihan ongelmitta. Mitään paniikkimielialaa ei siis ole. Sen verran runsaasti juoksin maratonharjoittelun aikana, että ei kamalasti ihmetytä tälläinen pieni vaivasuma. Jalkaterän kanssa olin ensin vähän huolissani, koska se paisui pullataikinana ja oli niin arka, ettei sen varaan pystynyt astua. Tämä akuuttivaihe kesti kuitenkin vain vuorokauden, joten mitään pitkää totaalijuoksutaukoa ei tullut. Kaksi lenkkiä jäi muistaakseni väliin. Polvitaipeen vamma tuntuu todella lievältä, mutta skippasin kuitenkin tämänpäiväisen lenkin. Tässä vaiheessa sillä ei muutenkaan ole juuri mitään väliä. Käyn ehkä pari kilsaa löntystämässä huomenna. Muuten aion putkirullailla ja venytellä.

Ljubljanan maratonia (tuleva sunnuntai) ei varmaan enää tässä vaiheessa tulla perumaan. Lentojakaan tuskin, joten vahvasti näyttää siltä, että pääsemme matkaan. Miehen työpaikalla on ollut aika paljon koronaa kahden viime viikon aikana ja se toki hieman ahdistaa. Myös kaverilla todettiin korona, hänet tapasin muutama päivä ennen positiivista testiä. Flunssaakin tuntuu olevan paljon liikkeellä. Tekisi vain mieli olla kotona ja tilata ruuat kotiin.

Hiilaritankkaus alkoi tänään. Ei mikään ongelma, koska hyvä leipä on lähes tulkoon parasta sellaista syötävää, mitä ei lasketa herkuksi. Muuten saa tankkaus mennä herkkulinjalla. En ole yleisesti ottaen kamalan innostunut terveellisestä syömisestä ja tällä tasolla se tuskin lopputulokseen vaikuttaa.

Säätilan tsekkailu on toki kiivaasti käynnissä. Tällä hetkellä ennusteet lähdön aikoihin on +4 ja neljä tuntia myöhemmin +10. Puolipilvisestä aurinkoiseen, ei tuulista. Pakko sanoa, että kelpaa oikein hyvin. Toivottavasti tulee myös toteutumaan. 

Juoksin viime viikolla muuten vaan testivitosen. Pääsin joitakin sekunteja alle 23 minuutin. Mielessäni ajattelin, että olen juossut niin paljon, että ennätys paranisi roppakaupalla. Olin siis ensin vähän pettynyt. Myöhemmin kuitenkin järkeilin, ettei maratonharjoitteluohjelma ole kovin ihanteellinen tapa parantaa vitosen aikaa. En ole edes juossut tempovauhtia kovempaa moneen kuukauteen. Sen lisäksi olin juuri toipunut jalkaterävammasta ja kolkuttelin polvitaivevamman porteilla. Eli lopputuloksena olin sitten kuitenkin ihan tyytyväinen tuohon aikaan.

Olen järkeillyt, että minun pitäisi kyetä juoksemaan maraton alle neljään tuntiin. Samalla kuitenkin tiedostan, että eka maraton on eka maraton. Mieluummin pääsen maalin kuin lähden kokeilemaan maksimaalisen suorituksen rajoja. Toivon, että pääsen pirteänä lähtöviivalle. Pe-la -yö menee matkustaessa ja seuraava yö varmaan huonosti nukkuen, koska olen kova jännitämään suurinpiirtein kaikkea, mutta varsinkin kaikkea uutta.

Luottavaisin mielin kuitenkin kohti sunnuntaita.

Pari hajatelmaa 2,5 viikkoa ennen maratonia

Olen vihdoin ilmoittautunut Ljubljanan maratonille, varannut lennot ja majoituksen. Edelleen hermostuttaa, tuleeko reissusta mitään. Tai no, reissu tulee totetutumaan, mutta olisi sääli, jos mitään juoksutapahtumaa ei lopulta järjestetäkään. Menisi myös hirveäksi säätämiseksi, jos kohdetta pitää vaihtaa. Viime vuonna Ljubljanan maraton peruttiin viikko ennen h-hetkeä, joten vielä riittää jännitettävää.

Vaihtoehtoiset energiat hupenevien geelivarastojen pakottamana

Muuten olo on luottavainen, koska harjoittelu on sujunut erinomaisen hyvin. Välillä on laiskottanut, mutta se on minulle elämän mittainen vaiva. Ylipitkiä lenkkejä en sentään onneksi ole enää tehnyt. Kolmea tuntia pidetään kai ihan syystäkin lenkin maksimiaikana. "Vain" kolmen tunnin hölköttelyn jälkeisenä päivänä olo on kuitenkin paljon palautuneempi kuin 3,5 tunnin jälkeen, vaikka 3,5-tuntinen oliskin tuntunut helpolta ja mukavalta. Tämän olen ehkä tässä maratonharjoitteluohjelman yhteydessä oppinut, että kannattaa kuunnella niitä, jotka yksinkertaisesti tietävät enemmän kuin minä.

Löysin kuin löysinkin urheilujuomaa. Ihan vahingossa ostoskeskuksessa salihirmuvalmistestandin ohi kävellessäni katsoin, että tuossa on pönikkä joka näyttää enemmän kestävyysurheilulta kuin lihasmassalta. Proteiinivalmisteiden ja muiden lihaskimppuiluun liittyvien tuotteiden löytäminen on täällä helppoa, mutta esim. sellaisia energiageelejä, joita kykenisin syömään, en ole löytänyt mistään. Ja tämä oli siis eka kerta, kun onnistuin saamaan käsiini urheilujuomaa. Olen nyt päässyt yhden pitkän lenkin juoksemaan urheilujuoman kanssa, mutta enpä tiedä, onko tästä mitään iloa, koska Ljubljanassa juomana on Isostar. Romaniassa asuessani Isostar tuli kyllä tutuksi, mutta viimeisistä Isostar-lenkeistäni taitaa olla kulunut jo reippaasti yli vuosi. Geelien kanssa olen tullut siihen tulokseen, että mieluiten ottaisin sellaisen 45 minuutin välein. Ongelmaksi muodostuu se, että noin harvalla välillä olisi pakko juoda myös urheilujuomaa. Geelejäkin on jäljellä niin vähän, etten senkään puolesta voi useammin niitä ottaa. Voisin varmaan tilata High5 Aqua -geelejä majoituspaikkaani Ljubljanassa, mutta tässä on riskinä se, että jotain menee pieleen ja en saa geelejä tai saan ne liian myöhään. 

Vko 38 (Runalyze)

Vko 39 (Runalyze)

Taas on tullut kaksi yli 70 kilsan viikkoa. Yhtäkään edes vähän nihkeää lenkkiä ei mukaan ole mahtunut. Syyskuussa kilsoja kertyi 304, mikä on n. 30 kilsaa enemmän kuin edellinen ennätyskuukausi.

Viikko 37: kulkukoirakohtaaminen ja pfizer-olot

Ravintoarvot kohdillaan

Todella pitkien lenkkien jälkeen ei ole ruokahalua. Vaikka lenkin aikana, yleensä jossain 20 kilometrin paikkeilla, vatsassa murisee ja möyrii nälkä, niin kotiin päästyä ei tee mieli juuri mitään. Tai ei ainakaan mitään edes vähän terveellistä. Koska jotain olisi kuitenkin saatava syötyä, niin yritän yleensä väkisin syödä edes vähän. Tuloksena ruuan siirtelyä lautasella, pientä närppimistä ja nakertamista, ja suunnatonta kuvotuksen tunnetta. Esim. tofu on alkanut muutaman pakkosyöntiyrityksen jälkeen ällöttää niin paljon, että en varmaan ihan hetkeen tule tofua syömään. Kyseessä ei ole varsinaisesti mikään herkkuruokani, joten ei harmita kamalasti. 

Jos kotiudun lenkiltä klo 22:30, niin en viitsi kovin montaa tuntia odotella ruokahalua. Joten lopulta syön ihan mitä vaan, jotta pääsen nukkumaan. Kaksi pakettia currypikanuudeleita, pari suklaavanukasta ja jäätelöä. Aamuyöstä voi sitten vielä käydä syömässä ne toiset kaksi vanukasta. Tämmöisen setin jälkeen seuraavana päivänä tekee mieli kurkkua, paprikaa ja vesimelonia.

Vko 37 (Runalyze)

Taas on takana kokonaisuutena hyvä viikko, vaikkei niin loistelias kuin edeltävä viikko. Varsinkin torstain 13 kilometriä maratonvauhdilla oli kepeää ja kivaa. Ilmankosteus on ollut vuodenajalle tyypillisesti aika korkea, joten se on tehnyt olosta vähän tukalampaa. Muutenkin on jännä juttu, kuinka viilentyneet kelit ovat alkaneet tuntua siltä, että saisi kyllä viilentyä lisää! Ensin olin niin tyytyväinen, kun pahin kuumuus loppui. Mutta jo nyt olen sitä mieltä, että edelleenkin liian lämmin... Vähän kiittämätöntä ehkä. Ei-juoksuelämään on juuri nyt lähes täydellistä, kun ei enää edes iltapäivällä mene yli 30 asteen, mutta kuitenkin edelleen tarpeeksi lämmin iltaisinkin. Kunhan ei tarvi juosta.

Lauantaina oli tarkoitus juosta kolme tuntia, mutta 20 mailia on siinä kohden niin ärsyttävän lähellä, että ei vain malttanut taaskaan lopettaa. Oli muuten kolmas tosi pitkä lenkki kahden viikon sisään ja kyllähän se vähän tuntui. Varsinkin kun perjantaina tein aivan liian intensiivisen lihaskuntotreenin alavartalolle. Olen myös huomannut, että nesteet alkaa hölskyä aika pienestäkin määrästä. Taisin juoda alle litran koko lenkin aikana. Alkaa käydä viikot vähiin totutella suurempiin nestemääriin. Jano oli tietenkin ihan tolkuton lenkin jälkeen. Kun googlailin tuota ruokahaluttomuutta, niin monet olivat sitä mieltä, että kunhan on saanut kroppansa suurinpiirtein nesteytettyä, niin ruokahalu nostaa päätään. Koska juoksen itseni niin nestevajaiseksi, niin tuolla teorialla minulla meneekin pieni ikuisuus ennen kuin tekee mieli ruokaa.

Pitkään lenkkiin toi mausteensa kolme kulkukoiraa. En huomannut niitä ollenkaan, kun säntäsivät perääni pimeästä takavasemmalta. Nämä on aina yhtä inhottavia ja sykkeet nostattavia kokemuksia. En usko, että olivat varsinaisesti aggressiivisia, mutta juokseminen sai saalistusvietin heräämään. Olisin laittanut kävelyksi, jos olisin koirat etukäteen nähnyt. Koirat piirittivät minut ja unohdin kyllä kaikki neuvot, kuinka pitäisi toimia. Sen sijaan aloin huitoa vesipullollani päämäärättömästi ja kiroilla kovaan ääneen. Varmaan siis pitivät minua uhkana ja innostuivat tuosta lisää. Sitä kyllä mietin, kun tuollaisessa tilanteessa ei saisi kääntää koiralle selkäänsä, että on aika vaikeaa, jos joutuu useamman keskelle.

Viattomia katukissoja

Yöllä heräsin hiestä läpimärkänä ja koko vartaloa kolotti. Säikähdin hirveästi, että olen treenannut aivan liikaa ja jonkunlainen rasitustila iskenyt päälle kertaheitolla. Otin ibuprofeenia, join vettä ja nukuin levottomasti loppuyön. Aamulla olo oli jyrän alle jäänyt. Sitten päähäni pälkähti, että kävin lauantaiaamuna toisella Pfizerillä, joten eiköhän nämä olot mene sen piikkiin. Sunnuntain palauttavan lenkin jätin suosiolla väliin. Nyt maanantaina olo onkin taas ihan normaali. 

Viikon paras: rajattomasti pikanuudeleita

Viikon huonoin: rajattomat koirat

Viikko 36: kunnon nousun kohinaa

Smashrunin motivaatiobadgeissa ei sanailla vaatimattomasti

Olen päättänyt, että viime viikko oli virallisesti elämäni paras juoksuviikko! En keksi oikein juuri mitään valitettavaa, vaikka ihan tosissani yritän. Tietenkin ne tavalliset nyrpistelyt säästä ja ihmispaljoudesta, mutta muuten negalista on tyhjillään. Olenkin nyt intoutunut tulevasta maratonista oikein kunnolla ja voi kuinka tulen harmistumaan, jos käy niin, että en pääsekään kisaamaan. 

Olen todennut Kiovan maratonin yksinkertaisesti liian mäkiseksi täysin tasaisella harjoittelevalle. Sen sijaan olen löytänyt vaihtoehdoksi Linzin maratonin Itävallassa. Joten nyt pähkäilen tuon ja Ljubljanan välillä. Ljubljana ei vaikuta kovin lupaavalta sen suhteen, että heidän nettisivuillaan ei ilmoittautumisen lisäksi ole juuri mitään päivityksiä tältä vuodelta. Lähes kaikki näyttää olevan viime vuoden perutun kisan ajoilta. Eihän tuo nyt kamalasti luottamusta herätä. Ljubljanan tapahtumalla on Kansainvälisen yleisurheiluliiton road race label, joka on kuitenkin yleisesti ottaen jonkunlainen tae hyvin järjestetystä tapahtumasta. Itävaltalaiset vaikuttavat tällä kertaa paljon luotettavimmilta, ja jos juuri nyt pitäisi päättää, niin ilmoittautuisin Linziin. Matkailumielessä kyllä menisin paljon mieluummin Ljubljanaan. Sekin painaa vaakakupissa, koska ei kiinnosta täältä asti lähteä pelkän viikonlopun takia noinkin kauas.

Vko 36 (Runalyze)

Mutta takaisin siihen upeaan harjoitusviikkoon. Nyt on sellainen tunne, että juoksukunto olisi ottanut aimo harppauksen eteenpäin. Säiden viileneminen varmasti näyttelee suurta osaa tässä tuntemuksessa, mutta minun puolestani syy saa olla ihan mikä vaan. Juoksin 74,5 kilometriä, joka on minun kaikkien aikojen suurin viikkomäärä. 

Keskiviikkona juoksin 6x800 metriä tempovauhdilla. Vauhti karkasi väkisin liian kovaksi. Tai siis kovemmaksi kuin luulen tempovauhtini olevan. Torstaina oli ohjelmassa 13 kilsaa maratonvauhtista. Aikataulusyistä en saanut tuota lenkkiä sijoitettua niin, että kahden vauhtiharjoituksen väliin olisi jäänyt edes yksi päivä. Mitään maratonvauhtia minulla ei ole vieläkään, joten menin arvalla ja liian kovaa, 5:34/km.

Tiedän, että lauantain pitkä lenkki venähti liian pitkäksi. Oli tarkoitus lopettaa kolmeen tuntiin, koska niin käsketään tehdä vähän siinä sun tässä lähteessä. En malttanut, koska oli niin täydellinen flow. Nyt pitää tietenkin tarkkailla palautumista ja loukkaantumsriskiä ja muuta stressaavaa. Toisaalta, kaikki tahot eivät lyttää 3,5 tunnin pitkää lenkkiä maratonharjoittelussa ainakaan ihan täysin. Toivottavasti siis selvisin tästä kuivin jaloin, tai ehjin. Sunnuntaina kevyt ja lyhyt alhaisimmilla sykkeillä sitten helmikuun alun. Sydän suli tästä havainnosta.

Viikon paras: vaivattomuus

Viikon huonoin: kurittomuus

Viikko 35: rohkaiseva 29-kilometrinen kuumuuden väistyessä

Hartaasti ja suurella kärsimättömyydellä odotettu säätilan viileneminen toteutui ja pääsin juoksemaan viime viikon pitkän lenkin ihan reilusti alle 30 asteen lukemissa. Voi riemua! Ero on aivan uskomaton. Ei ole tunnetta, että olisi koko ajan ylikuumenemisen partaalla. Vesipullokin pysyy paremmin kädessä, kun kämmenet ei valu hikeä ihan tolkuttomasti. Ilta- ja yöjuoksuiksi homma on edelleen mennyt, mutta kaikki helpotus on tässä tilanteessa kotiin päin. Jos joskus vielä harjoittelen maratonille, niin saa kyllä luvan olla kevätmaraton. Ellen sitten joskus löydä itseäni asumasta viileän kesän maassa. Mutta tärkeintä on juuri nyt se, että kamalat hellejuoksut on aikalailla ohi ja taputeltu tälle vuodelle. Odotukset maratonharjoittelun loppuosan onnistumisesta on korkealla ja sieltä onkin sitten pitkä ja ankea mätkähdys maahan, jos vaikeuksia ilmenee.

Vko 35 (Runalyze)

Viiden kilometrin lenkeistä on tullut vähän sellaisia, että niiden takia ulos vaivautuminen tuntuu hivenen turhalta. Samalla vaivalla voisi juosta edes kilsan tai kaksi enemmän. Olisin voinut tiistaina edes 100 metriä pidemmälle taivaltaa. Elokuun kokonaiskilometrimääräksi nimittäin tuli 249,9. Tiistain inhottavin osuus oli lihaskuntoharjoittelu. Ähh. Miksi se on niin vastenmielistä? Parin kuukauden tauon jälkeen vielä tavallistakin nihkeämpää. Paikat tuli tietenkin aroiksi ihan huolella. Jotenkin taas pakko saada lihaskuntoilu osaksi normaalia rutiinia. Kuten myös putkirullailu. Venyttely sentään pysyi matkassa kesän läpikin.

Keskiviikkona jäykillä ja kipeillä lihaksilla kesti aika kauan, että juoksuun tuli yhtään sujuvuutta. Tökstökstöks. Juoksin kuitenkin lopulta ihan hyvän viiden kilsan tempo-osuuden. Lämpötilakorjattu tempovauhti oli 5:35/km.

Torstaina olikin pitkästä aikaa sellainen tuuli, että teki mieli kiroilla. En kuitenkaan kiroillut. Säästän ne hetket talveen. Nyt tuuli sai sentään lämpötilan tuntumaan siedettävämmältä. Jalat tuntui yllättävän hyviltä, vaikka en ollut pitkään aikaan juossut yli kympin lenkkejä peräkkäisinä päivinä.

Muutos suunnitelmiin

Viikonlopulle oli suunniteltuna kaksi lenkkiä. Perjantaina kävi kuitenkin perinteiset kaljan kanssa ja lauantai oli sanalla sanoen kamala. Vielä sunnuntainakin ajatus 18 mailin, eli 29 kilsan lenkistä oli epävarma ja uuvuttava. Sitten se sujuikin ihan täyskympin arvoisesti. Vähän viileämpää, muutama aste voi merkata paljon. Geelit ja vauvanruokasosepussit eivät aiheuttaneet mitään tuntemuksia vatsassa. Käytössäni on rajallinen määrä geelejä, joten joudun vähän soveltamaan, että saan geelit riittämään. Kehoa vasten flipbeltissä lämmennyt banaanisose ei ollut kummoinen makuelämys, mutta omena-persikkaa söi ihan ilokseen. En oikeasti keksi mitään valitettavaa koko lenkistä. Viimeisen 1,5 kilsaa nostin vauhtia ja helposti rullasi 5:40/km. Tuli sellainen tunne, että voisin juosta maratonin vaikka nyt heti.

Bulevardilla on ollut ihmisiä tungokseksi asti. Varsinkin klo 22 eteenpäin ihmismäärä on suorastaan huumaava. Ennalta-arvaamattomat potkulautailijat ja täysiä veivaavat pyöräilijät välillä suorastaan pelottavat. Todistin myös todella rajun kahden pyöräilijän kolarin. Jotenkin ihmeen kaupalla molemmat teini-ikäiset pyöräilijät onnistuivat kierähtämään nurmikon kautta jaloilleen, vaikka toinen lensi pyörän ohjaustangon yli. Kypäriä ei täällä näy edes pikkulapsilla. Aikamoinen villi länsi koko rantakatu iltaisin. Koulut alkavat viikon päästä, joten ehkä se sen myötä rauhoittuu.

Viikon paras: helppo pitkä lenkki

Viikon huonoin: kalja

Tahmea, suihkuton puoliväli

Frentsh fraisseja urheilijalle

Olen edennyt maratonharjoitteluohjelmassa puoliväliin. Hermostuttaa jatkaa, koska nyt on edessä ne suurimmat viikkokilometrimäärät. En ole vielä edes ilmoittautunut kisaan enkä varannut lentoja. Epätietoisuus on inhottavaa. Maratonin kohdemaassa koronatartunnat nousevat iloisesti ja tapahtuman perumisen mahdollisuus jyskyttää takaraivossa. Suunnitelma on siis Ljubljana 24.10. ja backuppina aika mäkinen Kiova samana päivänä. Tarkkailen lentojen, joita on kovin vähän ylipäätään, hintoja lähes päivittäin. Äh. Olen kateudesta vihertävänä lukenut juoksubloggaajien kisaraportteja. Kunpa minäkin pääsisin kisaamaan! 

Vko 33 (Runalyze)

Viime postauksessa tuskailin korkeita sykkeitä ja epäilin matkustamisen epäsäännöllisine päivärytmeineen olleen syyllinen. Tämä vahvistui aika lailla heti Bakuun palattuani, koska sykkeet rauhoittui saman tien. Toissa viikolla pitkä lenkki tosin oli niin kamala, että hetkellisesti ajattelin, etten ikimaailmassa tule selviämään maratonista säällisessä ajassa. Helle tuntui aivan pökerryttävältä, vaikka pahimman kuumuuden välttääkseni lähdin kotoa vasta klo 21 maissa. Lenkin viimeiset kaksi kilometriä vilkuilin kelloa 10-20 metrin välein. Päässä tuntui kiehuvan ja ihmettelin käsivarsien valkoisia pisteitä. Vasta myöhemmin kotona tajusin, että nehän olivat hikoilusta syntyneitä suolakiteitä. Ei kummakaan, että kissa, jonka viereen istahdin lenkin oltua ohi, oli niin innokas nuolemaan ihoani... Kotiin raahustaessani mietin, kantaisiko sisäpihan vartija minut ylös viidenteen kerrokseen, jos pyytäisin. Olo oli niin uupunut. Tämä oli varmasti yksi kamalimmista juoksutreeneistäni ikinä. Mitään vahinkoa ei olisi syntynyt, vaikka olisin lopettanut juoksemisen kaksi kilometriä aiemmin. Mutta kun ei vaan voi, jos harjoitusohjelmassa muuta lukee. Ei, vaikka silloin kaksi kilometriä ennen loppua olin juuri siinä kohdassa, josta normaalisti käännyn kotiin.

Vko 34 (Runalyze)

Viime viikolla helteet toki vain jatkui ja jouduin juoksemaan taas aivan liian myöhään joka päivä. Yöunet häiriintyy ja sepä vasta saakin ihmispolon vihaiseksi. En tiedä, remppaako joku talossa asuntoa vai kunnostetaanko vesijohtoverkkoa, mutta joka tapauksessa hanasta ei ole varsin usein tullut vettä viime aikoina. Kun on juossut 28 asteessa, niin olisi kiva käydä suihkussa ennen nukkumaan menemistä. Tämä luksus jäi viime viikolla kaksi tai kolme kertaa väliin ja voi yökkis, kuinka ällöttävä olo ujuttautua lakanoihin kuivunut hikikerros iholla.

Viime viikon pitkä lenkki sujui sen sijaan mallikkaasti. Askel oli kevyt ja kuumuuskin oli jotenkin siedettävää. Testasin High5:n isogeelejä, jotka on ihan kuin mehua eikä yhtään hyytelömäisiä. Nettisivuillaan kovasti mainostavat repäisypakkausta, mutta olipa vaikea saada auki. Jouduin juoksupaidan helmaa apuna käyttäen avaamaan ja sittenpä oli geelijuomasta tahmeana niin paita kuin kädetkin. Mutta tämä oli hyvä viikko ja uusi uskon siemen on taas kylvetty. Nouskoon pintaan. 

Oi Suomi oli! Korkein sykkein matkassa

Urbaania maisemaa Zagrebissa

Maratonharjoittelu on sujunut välillä keskiverrosti ja välillä huonosti. Mitään jipii -hetkiä ei ole ollut muutamaan viikkoon ja ehkä siksikin blogiin kirjoittaminen on jäänyt väliin. Lisäksi kävin Suomessa lähes kahden vuoden tauon jälkeen. Oli aika sosiaalista menoa, joten jäi blogi sen jalkoihin.

Heinäkuun loppupuolen olin ja juoksin vielä lähinnä Kroatiassa. Kuukauden viimeinen viikko oli sangen omituinen. Sykkeet olivat todella korkealla niin juostessa kuin levossakin. Olo oli muutenkin aavistuksen voipunut. Koronatestissäkin kävin matkustamisen takia kahdesti ja pakko tunnustaa, että on tuskaista puuhaa odottaa testin tulosta tuossa tilanteessa, kun olo on vähän epätavallinen ja mahdollinen karanteeni aiheuttaisi aikamoista päänvaivaa ja toki myös rahankulua. Joo, ei tarvi matkustaa ja itsepä päätin lähteä jne. Mutta kuitenkin.

Heinäkuussa kilometrejä kertyi 172, joista valtaosa Zagrebissa. Kroatian pääkaupunki oli itselleni todella mielekäs paikka oleskella pari viikkoa ja hakkasi kyllä niin juoksureittien kuin muunkin elämän puolesta näkemäni rannikko-Kroatian n. 6-0. Koko heinäkuun juoksin vauhdeiltaan hitaita pk-lenkkejä. Tai no, niitä niiden olisi pitänyt olla. Sykkeiden puolesta ei kyllä läheskään aina peruskestävyysalueella pysytty. Jossain välissä jo googletinkin juoksijan koholla olevia sykkeitä. Lukemani perusteella tulin siihen tulokseen, että antaa olla, kunhan ei älyttömän pitkään jatku. Ajattelin, että palaan eka kotiin ja normaaleihin rutiineihin ennen kuin alan miettiä asiaa sen enempää. Elokuun ensimmäinen päivä taisi olla sykkeiden kannalta mustin hetki, kun 16 kilsan lönköttely keskivauhdilla 6:44/km tuotti keskisykeeksi 146 eli n. 75% maksimisykkeestä. Olin tuolloin jo Suomessa ja innoissani siitä, että kyllä laskee sykkeet, kun pääsee viileään säähän viilettämään. Eipä laskenut. Ehkä elimistö kävi ylikierroksilla kylmähoidosta ja yritti hädissään lämmittää koneistoa. (Jos tämä olisi Whatsapp -viesti, niin laittaisin tähän jonkun hymiön selventämään, että ei ollut tosissaan heitetty ajatus.)

Oi Suomi on

Suomessa lenkkeily on olosuhteiltaan yhdellä sanalla kuvattuna taivaallista, ainakin kesällä. Edes Helsingissä ja Vantaalla en joutunut kertaakaan pysähtyä liikennevaloihin. Reittivaihtoehtoja riitti, ei ollut kuuma ja vastaantulevien jalankulkijoiden tai pyöräilijöiden kanssa ei tarvinnut arpoa puolta. Vastaantulija nimittäin vaihtoi toiselle puolelle ennen kuin minä ehdin edes pohtia asiaa. Mitä kauemmin olen asunut Suomen ulkopuolella (pian 18 vuotta) sitä hauskempiin yksityiskohtiin kiinnitän huomiota Suomessa käydessäni. 

Metsistä mukaan lähtevät öttiäisparvet taisi olla ärsyttävin asia Suomessa lenkkeillessä

Korkeat sykkeet toki vaivasi, mutta muuten oli niin mukava reissu, että en antanut asian liikaa häiritä. Kaikki oli epäsäännöllistä, syömiset ja nukkumiset. Ei ehkä niin kamala ihme, että juoksu ei kovin hyvin kulkenut. Kaikki lenkit tein kuitenkin ohjelman mukaisesti. Pismmillään taapersin  Vantaalla tihkusateessa 24 kilometriä. 18 kilsan jälkeen oli hirveä jano ja energiatkin alkoi hiipua parin viimeisen kilsan aikana. Kuitenkin noinkin pitkän lenkin selvisin ilman nestettä tai geeliä tai mitään muutakaan. Elokuun aikana olen myös alkanut juosta maratonvauhtisia lenkkejä kerran viikossa. Nyt on sellainen tunne, että todellakín harjoittelee maratonille.

Olen taas Bakussa tuskailemassa kuumuutta. Säännöllisempi postaustahti palannee kuvioihin. Vaikeaa on ollut lämpötilan kanssa ja en tiedä, miten pystyn täällä pitkiä lenkkejä juoksemaan. Tulevana viikonloppuna selviää. Sen jälkeen lopullinen ratkaisu maratonille osallistumisesta. Jos en kuumuuden takia kykene kolmen tunnin lenkkejä juosta, niin en viitsi lähteä Sloveniaan asti yrittämään onnistunutta maratonjuoksua.

Viikko 28: superkuumat Brooksit ja nautinnollisia reittejä

Olen edelleen lähes liikuttuneen innostunut siitä, että pääsen juoksemaan esteettömillä ja leveillä kevyen liikenteen väylillä. Voi lähteä lähes mihin suuntaan tahansa ja hyvin todennäköisesti löytyy paikkoja juoksuun. Bakussa läpsyttelen aina samaa reittiä ja täytyy sanoa, että en mitenkään innolla odota paluuta. Zagreb on osoittautunut aika juoksijaystävälliseksi kaupungiksi. Liikennevaloissa odottelua toki on välillä, mutta se oli ihan odotettavissa. Savan rannalla on kilometritolkulla asfaltoimatonta tietä, jota myös pidetään hyvässä kunnossa. Iltaisin porukkaa on liikkeellä paljon, mutta aamuvarhain saa liikkua ihan rauhassa. 

Leveää ja esteetöntä!

Kävin ostamassa uudet kengät, koska oli siihen mahdollisuus. Brooks Ghostit tuntuvat kahden lenkin jälkeen järjettömän lämpimiltä. Vähän harmittaa, kun hintaakin oli aikalailla. Pakko noilla on kuitenkin varmaan juosta, koska palauttaminenkin on nyt myöhäistä. Kävin myös Decathlonissa urheiluliivien ja sukkien perässä. Löytyi, ja samalla myös housut talveksi ja pientä sälää. Decathlon on aika ylivoimainen hinta-laatusuhteeltaan. Olen muutenkin ostanut aika paljon asioita, joita ei Bakussa ole, valikoima on huono tai hinnat taivaissa.

Kengistä en tykkää, mutta aurinkolippaa olen sentään käyttänyt sisällä ihan tyytyväisenä

Tuntuu, että en millään pysty juomaan niin paljon vettä kuin pitäisi, jotta olo ei olisi suurimman osan ajasta janoinen. Eilen heräsin päiväunilta niin janoisena, että join hätäpäissäni kivennäisvettä, vaikka en sitä normaalisti siedä. Aurinkolippakuvastakin näkee silmäpusseista, että nestettä kaipaa. Myös suonenvetoja on ollut pohkeissa öisin ja sepä vasta onkin inhottava tapa herätä kesken unien. Aloin ottaa magnesiumia ja yritän juoda enemmän mehuja. Olen aika huono juomaan mitään muuta kuin vettä; tai kaljaa, mutta se ei nyt tähän ongelmaan auta. Niinä päivinä, kun en ole viettänyt valtaosaa päivästä ulkona helteessä, on olo ollut paljon parempi.

Vko 28 (Runalyze)

Maratonohjelman toinen viikko oli edelleen varsin maltillinen. Lyhyehköjä lenkkejä pk-vauhdilla. Onnistuin myös saamaan sykedatan esille, kun vaihdoin lenkeillä käytettäväksi sovellukseksi MapMyRunin, jonka saa yhdistettyä Garminin sykevyöhön. Tosin Stravaan suorituksien siirtäminen vaatii vielä Smashrunia ja Tapiriikia lisäksi. Eli vähän viitseliäsyyttä ja säätämistä. Juoksukello on kyllä aika kätevä, kun jää tämmöinen näpertely välistä, eikä tarvi kantaa kännykkää lenkeillä. Tässä onkin yksi hyvä syy odottaa Bakuun palaamista. Saan ladattua kellon.

Lauantaina suuntasin lenkille varhain aamulla. Kävelin majapaikasta isommalle tielle ja alkoi rankkasade. Ajattelin, että mitäs siitä, enhän minä kisaakaan jättäisi väliin sateen takia. Kännykänkin olin tajunnut laittaa pieneen muovipussiin. Aloin juosta ja totesin, että ei kyllä tule mitään. Piilolinssit ja kaatosade yhdessä ei vain toimi. En pystynyt edes pitämään silmiä auki. Lenkille tuli pituutta kokonaiset 130 metriä. Palasin sisälle läpimärkänä. Upean aurinkolipan ostinkin tämän kokemuksen jälkeen. Olisi kyllä ollut surkea reissu lipan tai lippiksen kanssakin. Illalla uusi yritys ja lyhyttä tihkusadeosuutta lukuunottamatta oli kuivaa ja kivaa.

Viikon paras: Zagreb

Viikon huonoin: pohjekrampit yöllä

Viikko 27: startti kohti maratonia

Zadar

Maratonharjoitteluohjelman ensimmäinen viikko on takana. Oikeaa reittä pakottaa ja olo on nestevajainen koko ajan. Helteessä kävely kilometritolkulla joka päivä, juokseminen ja tietenkin lomakaljoittelu ovat kyllä kostautuneet varsin huonoksi yhdistelmäksi. Hätä ei kuitenkaan ole suuri. Loman varsinainen matkustusosuus on lähenemässä loppuaan. Kroatian rannikko on kaunis, mutta kuitenkin aika yksitoikkoinen ja kaupunki-ihmisenä odotan, että pääsemme Zagrebiin. Zagrebissa aiomme viettää vähän pidemmän ajan. Pdemmässä oleskelussa voi ottaa turistina olemisen rennommin. Juokseminen tulee varmasti helpottumaan, koska ei ole pakottavaa tarvetta tallustella koko päivää joka päivä siellä sun täällä.

On ollut piristävää juosta uusia reittejä. Stravan heatmapista olen silmäillyt, missä kannattaa juosta ja suunnannut edes suurinpiirtein samaan suuntaan. Huteja on toki tullut. Teitä ja polkuja, jotka ovat päätyneet parkkipaikoille tai uimarannoille. Kerran kastuin läpimäräksi, kun Adrianmeri heitti kapealle jalkakäytävälle aaltojaan. Lämmön kanssa olen selvinnyt juuri ja juuri. Mutta ohjelmassa ei ole ollut mitään muuta kuin peruskestävyyslenkkejä. Mies on sen sijaan kärsinyt kuumuudesta minunkin puolesta. Välillä mietin, että noinkohan tuo selviää lenkiltä takaisin majapaikkaan ollenkaan...  

Dubrovnik

Motivaatio maratonharjoitteluun on juuri nyt kohdillaan. Tietenkin jännittää, järjestetäänkö maratonia ylipäätään ja pääsenkö matkustamaan paikan päälle. Ljubljana 24.10. on tavoitteena. Jos käy niin, että tapahtuma perutaan, toivon perumisen tapahtuvan hyvissä ajoin. Todella pitkiä lenkkejä ei huvittaisi juosta ihan muuten vaan huvikseen kuitenkaan. 

Koronan olemassaolo ei juurikaan näy täällä Kroatiassa. Välillä tavallaan olen unohtanut koko riesan. Tervetullutta vaihtelua sekin. Monta kertaa olen havahtunut siihen, että minulla ei ole maskia mukana. Totta puhuen, paikalliset näyttävät suhtautuvan maskipakkoon suljetuissa sisätiloissa varsin leväperäisesti. En kuitenkaan itse halua olla se ulkomaalainen, joka soveltaa sääntöjä.

Vko 27 (Runalyze)

Ensimmäinen viikko maratonharjoittelua oli helpohko. Kilometrimäärä oli maltillinen. Mutta se sopi oikein hyvin matkustamisen lomaan. Vähänkin enempi juoksemista ja olisi tehnyt tiukkaa. Yhtenä iltana kävin lenkillä vähän klo 19 jälkeen, kaikki muut lenkit starttasivat jo aamulla ennen klo 7. Tiistaina oli viimeinen juoksu Garminin kanssa, jonka latauskaapelin siis unohdin kotiin. Sen jälkeen olen juossut kännykkä kädessä Stravaa käyttäen. Ei ole mitenkään ihanteellista, mutta aion selviytyä näin siihen asti, että menen takaisin Bakuun joskus elokuun loppupuolella ehkä. Onhan kännykän pitely aika rasittavaa. Puhelimeni on isohko. Enkä halua vesipulloa toiseen käteen, koska sitten menisi jo liian oudoksi. Vesipullolle olisi kyllä ollut käyttöä sunnuntaina. Ilman sykedataa juokeminen tekee minulle varmaan ihan hyvää. Eihän niitä käppyröitä aina pitäisi tuijottaa. Toivottavasti syyskuussa on edessä mukava yllätys eli alhaiset sykkeet!

Viikon paras: vaihtelua 

Viikon huonoin: liian lämmin

Kuumuutta, latauspiuhahuolia ja matkustamista

Hvar

Matkalla lentokentälle mietin kuumeisesti, mitä olen unohtanut. Piilolinssit nousivat todennäköisimmäksi ehdokkaaksi. No, noitahan voi ostaa ihan missä vaan. Eikä ole ensimmäinen reissu, kun piilarit ovat jääneet matkasta. Tunne siitä, että kyseessä on jotain muuta, ei kuitenkaan jättänyt rauhaan. Aloin käydä pakkauslistaa läpi päässäni ja juoksukamojen kohdalla tajusin, että olen unohtanut Garminin latauskaapelin. Eikä siinä mitään, mutta harmituksen määrä oli uskomattoman suuri. Käytin lennon Bakusta Kiovaan asiasta ärsyyntymiseen, ja leppoisaan 10 tuntiin venyneen välilaskun Kiovassa käytin ärsyyntymiskierrosten lisäämiseen. Aivan kuin en voisi juosta ilma kelloa. Kun olin hyväksynyt unohduksen, aloin pohtia, voisinko ostaa uuden kellon. Minulla on siis Garmin Forerunner 220, jossa on aivan erilainen latauskaapeli kuin uusimmissa kelloissa. Kellon iällä yritinkin perustella itselleni sitä, että ehkä olisi aika ostaa uusi joka tapauksessa. Mutta en juurikaan harrasta uuden ostamista muuten vaan, jos vanha toimii edelleen. Pikkuhlijaa olen tottunut ajatukseen, että juoksen elokuun loppuun asti jotain sovellusta käyttäen. Tietenkin tässä harmittaa se, että pitää kantaa kännykkää mukana lenkeillä, mutta sehän on ihan sopiva rangaistus.

Kulttuuria

Olen juossut koko mittavan urani jotenkin lenkkejä ylös kirjaten. Ensin juoksin Sports Trackerilla. Se taisi olla ensimmäinen, tai ainakin yksi ihan ekoista, sovelluksista, joka käytti GPS:ää liikuntasuoritusten mittaamiseen. Sitten ostin jonkun Polarin karvalakkimallin, joka mittasi ainoastaan sykettä. Tämä katosi matkatavaroista lentäessäni Manchesterista Abu Dhabin kautta Kuwaitiin. Tuolloin oikeasti vielä luulin, että ruumaan voi huoletta pakata ihan mitä vaan... Ostin Kuwaitissa uuden Polarin. Nälkä kasvoi hyvin pian juostessa ja halusin kellon, joka sykkeen lisäksi mittaa myös matkaa. Nykyisen Garminin hankin kesällä 2016 ja vielä ei ole ollut minkäänlaisia toimintaongelmia.

Vko 25 (Runalyze)

Toissa viikolla Bakussa alkoi olla jo hirveän kuuma. +38 asteessa päivisin ja yölläkin jäätiin yli 20 asteeseen. Juoksin aamulla seitsemältä tai illalla kahdeksalta. Puhkuin punaisena lötkönä eteenpäin. Raahustin ilman energiaa. Oli tuskaisaa. Sunnuntain 20 kilsan pitkä lenkki jäi väliin, koska ajatuskin oli niin uuvuttava. Muutimme sunnuntaina asunnosta toiseen ja sen jälkeen oli nestehukka ja päänsärky sen mukaista, mitä voi kuvitella olevan, jos muuttaa lähes 40 asteen helteessä hissittömän talon neljännestä kerroksesta toisen hissittömän talon viidenteen kerrokseen. 

Vko 26 (Runalyze)

Muuttohässäkkä ja matkalle lähtö sotkivat viime viikon ihan totaalisesti. Tiistaina en löytänyt muuton jäljiltä sykesensoria. Taisi olla ensimmäinen kerta ikinä, kun juoksin ilman sykedataa! Keskiviikkona seikkailin koronatestin perässä ympäri helteistä kaupunkia. Inhoan sitä, kuinka uupuneen ja nuutuneen olon todella lämmin ilma saa aikaan. Torstai meni Kroatiaan matkustaessa pitkän kaavan mukaan, perjantai syödessä ja nukkuessa. Juoksuviikko kutistui kahteen suorituskertaan. Jalat eivät tuntuneet mitenkään freeseiltä, koska kävelin koko viikon ajan harvinaisen paljon.

Nyt olisikin aika aloittaa maratonharjoittelu. Saa nähdä miten onnistuu sen ja matkustamisen sovittaminen yhteen. Lähinnä mietityttää jo mainittu kävely, koska sitä tulee tehtyä aina lomaillessa paljon.

Willis Carrier, kaikkien hellejuoksijoiden sankari

Kaikki lenkit loppuvat ilmastointilaitteen eteen

Willis Carrier keksi modernin ilmastointilaitteen. Hän on ollut matojen ruokaa jo 70 vuoden ajan, mutta tunnen syvää kiitollisuutta kyseistä herrasmiestä kohtaan. Toivon, että hän sai jo eläessään sen kaiken maineen, kunnian ja rikkauden, minkä ansaitsi. Kiitos, Willis. Olet edelleen supersankari. Mietin sinua hartaasti ja usein, kun hiki kirvelee silmissä ja kuumat kilometrit tuntuvat lähes loputtomilta. Silloin keksintösi häämöttää valona tunnelin päässä ja saan lisäpuhtia juoksemiseen, joka ehkä juuri sillä hetkellä muistuttaa enemmän suossa tarpomista.

Lämmintä on siis ollut. Olo on välillä ihan spaghettia ja pelkkä ajatus juoksuaskeleiden ottamisesta on tuntunut uuvuttavalta. Silloin tällöin olen kuitenkin yllättynyt, kuinka askel onkin ollut kevyt ja juoksu sujunut, vaikka pää onkin hehkunut punaisena. Voisi kai sanoa, että tottumista on tapahtunut. 25 astetta tuntuu nyt yhtä ikävältä kuin 20 astetta tuntui kuukausi sitten. Klo 9-18 ei kyllä ole mitään asiaa juoksemaan, mutta lähinnä iltalenkkien turvin olen kuitenkin selvinnyt. Eilen 28 asteessa jouduin tempovauhtia jo hidastamaan melkoisesti ja pysähtyä kolme kertaa kastelemaan pään ja niskan. Epätoivossani myös join vettä bulevardin vesipisteistä, koska en jaksanut kantaa vesipulloa mukana, ja menikin vatsa aika iloisesti sekaisin. Tiedä sitten, oliko hanaveden vika vai muuten vaan juoksemisen riemuja. Kroppa otti muutenkin kuumuudeesta vähän itseensä; sykkeet ei juurikaan tulleet alas tempo-osuuden jälkeisen kymmenen minuutin "jäähdyttelyn" aikana.

Vauhdin hidastaminen lämpötilan noustessa on ollut aivan valtava helpotus. Eka piti vaan päästä sen ajatuksen yli, että hidastaminen olisi jollain tavalla askel taaksepäin. Muistaakseni kävin viime kesänä tämän saman kamppailun. Silloin hyväksymiseen piti käydä paljon pidempi ajatteluprosessi. Eli olen tässä vuosien varrella jotain oppinutkin.

Elämässä on onneksi myös juoksemista tärkeämpiä asioita

Viimeisen kahdeksan viikon aikana olen saanut kasaan yli 50 kilometriä jokaisella viikolla. Pohjat maratonharjoittelulle on luotu ja luottavaisin mielin voin pian alkaa kasvattaa viikkokilometrimääriä. Mitään kolotuksia tai omituisia tuntemuksia ei ole. Olen miettinyt paljon sitä, mikä olisi realistinen aikatavoite. Joka paikassa sanotaan, että ensimmäisellä maratonilla pitää tavoitella vain maaliin pääsyä. Kuulostaa vähän hölmöltä neuvolta. En halua lähteä juoksemaan ihan randomia vauhtia ja nähdä miten käy. Tietenkin haluan lähteä matkaan sellaista vauhtia, joka olisi minulle realistista ylläpitää koko maratonin ajan. Ja jos tuossa onnistuu, niin siitä onkin helppo laskea, mikä olisi loppuaika. Mutkia tietenkin voi tulla matkaan miljoona, mutta jonkinlainen aika, joka optimaalisen juoksun tuloksena syntyisi, on kuitenkin mielessä oltava. Tässä on onneksi vielä vaatimattomat neljä kuukautta aikaa vatvoa asioita. Tällä hetkellä leikin, että korona ei tule syksyn juoksutapahtumiin vaikuttamaan. Murehdin sitten tarvittaessa.

Tähän vielä spämmipläjäyksenä treenit sitten viime päivityksen.

Vko 21 (Runalyze)

Vko 22 (Runalyze)

Vko 23 (Runalyze)

Vko 24 (Runalyze)