Mitäänsanomaton 2022

Vuoden vaihtuminen toi pintaan ehkä valheelliseksi osoittautuvan ajatuksen sujuvammasta ja innokkaammasta juoksuvuodesta. 2022 kun oli varsin mitäänsanomaton; nihkeä ja pettymyksellinen. Nihkeily alko huhtikuussa, kun juoksin jalkani paskaksi testipuolikkaalla. Tuntemukset eivät tuosta juurikaan kohenneet koko loppuvuoden aikana. Loukkaantuminen on mennyttä, mutta juoksutuntuma on ollut joko vaikea tai turhauttava. Kahdeksan kuukautta on pitkä aika harrastaa juoksua, jos touhussa ei ole minkäänlaista iloa. Jossain vaiheessa epäilin ylikunnon, eli liikaharjoittelun, mahdollisuutta, mutta asian laita taitaa lopulta olla se, että kunto nyt vain on tämä.

Onko se kuntokaan nyt lopulta kuitenkaan ihan älyttömän huono. No ei ehkä, mutta pettymyksen puolelle mennään kovaa senkin takia, etttä 2022 oli ensimmäinen juoksuvuosi, kun en parantanut ennätyksiäni mitenkään merkittävästi. Puolikkaalla nipistin kaksi minuuttia ja kympillä reilun minuutin. Harrastuksessani on selvästi nyt otettu löysät pois ja jos tästä haluan vielä nopeammaksi, niin ajankäytöllisesti en ole varma, haluanko siihen ryhtyä. Tämä onkin nyt mietinnässä. Viitsinkö panostaa juoksuun siinä toivossa, että loukkaantumisten pysyessä loitolla saatan vielä päästä aikojen tavoittelussa seuraavalle tasolle. Esim. maratonissa 3:45 tuntuu hirvittävän kaukaiselta, vaikkei se 4-kymppisille naisille mikään älytön aika olekaan. Joutuisinko tuon tavoittamiseksi käyttämään juoksemiseen aikaa paljonkin nykyistä enemmän, vai riittäisikö että joku asiansa osaava ohjaisi nykyisen harjoittelumäärän optimaaliseksi. Ihan vielä en haluaisi tyytyä siihen ajatukseen, että parhaat kisatulokset ovat takanapäin ja pitäisi alkaa turvautua ikähyvitettyihin aikavertailuihin.

Juoksin viime vuonna vähän alle 2200 kilometriä, mikä on 200 km vähemmän kuin edellisenä kalenterivuonna ja 300 km vähemmän kuin 2020, joka oli kilometririkkain vuoteni koskaan. Alkaneelta vuodelta toivon ehjää kokonaisuutta ja että innostusta juoksemiseen löytyisi muutenkin kuin vuoden vaihtumisen aikoihin, jolloin vähän vaikka millä on tapana innostaa.

Palaan vielä lokakuun Poznanin maratoniin, koska siihen viimeisimmässä blogipostauksessa jäin. Tulihan se juostua maaliin asti, mutta vaikeaa oli. Aurinko paistoi ja oli vuodenaikaan nähden epätavallisen lämmintä. Inhoan aurinkoa juostessa. Se vie kaiken energian ja saa olon löysäksi. Jouduin kumoamaan vettäkin kasvoille. En nähnyt kenenkään muun toimivan samalla tavalla. Reitti oli kamalan tylsä, Poznanin vanhaa kaupunkia ei reitillä edes sivuttu. Laitakaupunkia ja monikaistaisia teitä. Kymmenestä kilomeristä eteenpäin lasketeltiin yhdeksän kilsaa alamäkeä. Puolimaratonin ajanottomatolle astuessani äimistelin, että ei voida olla vasta tässä. Jälkimmäinen puolisko olikin "kilometri kerrallaan" -ajattelua. Ylämäki alkoi 30 kilsan tienoilla. Ja sitäpä sitten kesti. Keskeyttäminen kävi mielessä, koska jalat tärisi ja energiageelipaketin aukaiseminenkin tuntui liikaa voimia vaativalta. Itketti, suututti ja kiroilutti. Ihmettelin, miten helppo ensimmäinen maratonini vuotta aikaisemmin oli ollut. Ja nyt tällainen pannukakku!

Olin 1369. 3332 maaliin selvinneen joukossa. Naisissa 142./576, N40-kategoriassa 36./135.

Jotenkin sain rimpuiltua eteenpäin. Kilometri toisensa jälkeen taittui, vaikka jokaisen täyttyneen kilometrin kohdalla olin aivan epäuskoinen sen suhteen, kuinka paljon matkaa on vielä jäljellä. Muita juoksijoita oli loppumatkassakin jonkun verran. Kaikkiaan maratonin juoksi 3332 juoksijaa. Ohitin toisen henkihieverissä matkaa taittaneen naisen 33 kilometrin kieppeillä. Loppumatka menikin niin, että ohitimme toisemme vuorotellen kerta toisensa jälkeen. Jos hänkin selviää, niin miksi en minäkin, ajattelin hädissäni. Hän oli ajatellut aivan samalla tavalla. Tämä tuli ilmi myöhemmin maalialueella käydyssä sananvaihdossa. Sain aikaan vielä loppukirinkin, vaikka tuntui, että jalat pettää alta hetkenä minä hyvänsä. Ylitin maaliviivan nettoajalla 3:57:12. Parannusta edelliseen tuli puolisen minuuttia. Mutta jos olisin juossut Ljubljanassa yhtä rajoilla kuin nyt, olisin varmasti ollut silloin muutaman minuutin nopeampi. Nyt pelko siitä, että en juokse uutta ennätystä, oli niin vahva, että sen avulla sain tarvittavat sekunnit pois. Ihan hölmöhän tämä ajatuksenjuoksu on. Niin kuin sillä olisi yhtään mitään merkitystä, juoksenko maratonin juuri alle neljään tuntiin vai juuri alle neljään tuntiin. Tai vaikka olisi vähän päälle neljä tuntia. Ei niin yhtään mitään väliä. Mutta näin minun ennätysorientoitunut mieleni toimii. Olin äärettömän helpottunut, että kisa oli ohi ja että minun ei tarvisi enää harjoitella maratonille. 

Seuraavana päivänä köpöttely vanhaan kaupunkiin ja selvisi, miksi reitti ei siellä kulkenut

Poznanin maratonin tärkein oppi oli se, että minun on varattava kaloreita nestemuotoisena nautittavaksi kisan jälkeen. En nimittäin kerta kaikkiaan saa ruokaa alas. Pizzaa nakersin väkisin ja se maistui vain rasvalta. Olisin voinut helposti olla syömättä koko loppupäivän, mutta sekään ei kovin kannatettava vaihtoehto ole. Toisena mukaan tarttuneena oppina oli ryhmässä juokemisen vastenmielisyys. Jäin viiden kilometrin jälkeen jumiin neljän tunnin jänisryhmään ja siinä juokseminen oli ärsyttävää ja poukkoilevaa. Tarvin tilaa juostessani.

En suosittele Poznanin maratonia matkakohdekisana. Reitti oli yksitoikkoinen ja varsinkin sellaisille, jotka ympärilleen katselevat kisoissa, se on varmasti puuduttavan tylsä. Minä katson lähinnä vain suoraan eteenpäin ja en ole muutenkaan kovasti estetiikan perään, mutta silti reitin pitkäveteisyys pisti silmään. Myös lähtöalueen vessajärjestelyt olivat huonot. Vessat oli sijoitettu samalle kapealle jalkakäytävälle, mistä oli käynti lähtökarsinoihin. Vessajono oli epäselvä, paljon turhautumista ja rumaa kielenkäyttöä. Porukkaa tunki samaan aikaan samoista jonoista lähtöön ja vessoihin. Homma meni lyhyeksi, vaisuksi käsirysyksi asti.

Postiivisena puolena on mainittava se, että reitti oli suljettu muulta liikenteeltä ja risteyksissä juoksijoilla oli etuoikeus ratikoiden ja muun risteävän liikenteen odottaessa. Tämä ei lukemieni kisaraporttien perusteella ole kaikissa kaupunkikisoissa itsestäänselvää.

Vuoden viimeisinä päivinä pääsin juoksemaan Suomessa muutaman lenkin aurinkoisessa pikkupakkasessa. Maiseman vaihdos piristi, vaikka kävelykilometrejä isän koiran kanssa tulikin enemmän kuin juoksukilometrejä. Suklaan mättämisen lomassa päätin, että kyllä minä vielä ainakin yhdelle maratonille aion treenata. Luvassa siis helletuskailua 2023, koska kevätmaraton ei ole vaihtoehto. Muita kisoja kalenteriin ei välttämättä tänäkään vuonna tupsahda, koska Azerbaidzan ei ole mikään juoksijoiden valtakunta.

Epävarmuutta huokuva maratonviikko

Haluaisin maratonin olevan jo ohi. Sen jälkeen voisin ensin palautua ja sitten talven ihanassa viileydessä alkaa taas juosta kunnolla ja järkevästi. Minusta tuntuu, että en ole koko maratonharjoittelun aikana päässyt kunnolla harjoittelemaan, vaan viimeiset muutamat kuukaudet ovat olleet hätäistä kilometrien kerryttämistä liian lämpimässä säässä ja liian väsynein jaloin. Viime vuonna puhkuin luottamusta ja intoa maratonviikolla, vaikka tietenkin kovana jännittäjänä hermostuttikin. Se oli kuitenkin hyvää jännitystä. Nyt tarjolla on ollut vain tympääntynyttä tuskailua. 

Epäilen olevani lievässä ylikunnossa; tai oikeammin liikaharjoitellut ja alipalautunut. Tämä asia pitää pohtia ja tarpeen vaatiessa hoitaa pois päiväjärjestyksestä tietenkin heti kisan jälkeen. Vasempaan pohkeeseenkin ilmestyi viikonlopun kahden tunnin lenkillä kipupiste, joten saatan olla myös rasitusvamman kynnyksellä. Aionkin nyt skipata kaksi viimeistä lenkkiä ennen maratonia ja toivon, että pohje tokenisi tai ettei se ainakaan äityisi varsinaiseen telakkatilaan maratonin aikana. 

Lisätuskailua syntyy siitäkin, että sunnuntain sääennuste maratonin ajalle muuttui +10-14 -lukemista asteikolle +14-18. Tästä hieman loukkaantuneena olenkin marmattanut, miksi ylipäätään luulin että Puola lokakuussa olisi satavarma valinta viileälle maratonille. Eihän tuo kuuma ole, mutta tarpeettoman lämmintä joka tapauksessa. Maratonin korkeuskäyräprofiiliakin tuli vilkaistua ja eipä tuo pannukakkujuoksijan silmin mitenkään rohkaisevalta näytä. Mistään vuoristokisasta ei toki ole kyse, mutta kokemuksesta tiedän, että tasamaalla juoksemaan tottuneelle ei tarvita kummoista nyppylää, että hymy hyytyy totaalisesti. Tuskailu- ja epävarmuuslistan kruunaa paino, jota näyttää olevan kolme kiloa enemmän kuin vuosi sitten. Eikä tosiaankaan ole kyse lihasmassasta. 

Ah, hiilareita

Synkeän pilven hopeareunuksena on hiilaritankkaus. Jo pelkkä valkoisimman leivän mättäminen hillolla on tuonut iloa elämään. Eikä kiinnosta yhtään se koulukunta, jonka mukaan varsinainen tankkaus on aika hyödytön. Tankkaan silti. Karkkia mulle kottikärrykaupalla. Vieraileville terveysperhelapsille varatut kuivat speltti-kaurakeksitkin menivät alas niin kuin paraskin herkku. Hiilarit on rakkaus, voima ja ilo. Enkä tarkoita tällä mitään pasta- ja riisihiilareita. Jos joka päivä olisi hiilaritankkauspäivä, niin elämä olisi varmasti mukavampaa. Ja painoa kertyisi vuodessa huomattavasti kolmea kiloa enemmän.

Kisavauhdiksi olen päättänyt 5:35/km kellon mukaan eli todellinen tahti luultavasti pari sekuntia hitaampi. Tässä epävarmuudessa en tiedä, onko tuo mitenkään realistinen. Jos ei ole, niin keskeytän ja olen iloinen, että koko maratonhässäkkä on tältä erää ohi. Olen tavallaan jo valmistellut mielessäni kätevän keskeytysvaihtoehdon hyväsyttäväksi tavaksi päättää koko homman. Tämä nyt ehkä kertoo jotain siitä, kuinka innostuneissa ja luottavaisissa tunnelmissa olen kohti sunnuntaita menossa. 

Starttaan numerolla 2144, jos joku välttämättä haluaa käydä katsomassa miten kävi ennen kuin pääsen viikon reissusta kotiin ja kisaraporttipostaukseen asti. Samalla tunnustan, että olen itse käynyt tsekkaamassa juoksubloggaajien tuloksia, kun en ole jaksanut odottaa raporttia. Instassa nämä varmasti ovat usein nopeastikin, mutta en kuulu käyttäjäkuntaan.

Kolme viikkoa maratoniin

Runalyze herjaa minun olevan 67% maratonkunnossa. Vuosi sitten sama lukema oli 84. VO2max myös hienossa alamäessä.

En ole ollenkaan valmis. Kaikki on nyt kuitenkin tehty ja enää en voi mitään sille, miten asioiden tila sattuu olemaan. Toivoin kyllä, että tuntisin olevani valmiimpi ja myös paljon paremmassa kunnossa. Näin ei käynyt ja syitä olen pohtinut, vaikka siitä ei mitään apua olekaan tähän hätään. En mielestäni oikein päässyt touko-kesäkuun loukkaantumistauon jälkeen missään vaiheessa samaan kuntoon, missä olin keväällä. Lenkit ovat tuntuneet joko tahmeilta tai ihan ookoolta. Oikeastaan ainoat selkeän positiiviset ja kannustavat juoksufiilikset olivat tällä viikolla. Kiva, että sellaisiakin ehti tulla, mutta olisi saanut olla enemmän.

Harmittaa, että en viime vuonna ensimmäiselle maratonille harjoitellessani kirjoittanut enemmän tuntemuksia ylös. Olisi helpompi verrata. Nyt pitää yrittää turvautua hatariin muistikuviin. Siis todella hatariin. Harvemmin sitä muistaa, miten kolmen tunnin lenkki sujui vuosi sitten. Entäs intervallitreeni tuona tiettynä päivänä, kun sääolosuhteet olivat samanlaiset kuin tämänvuotisen maratonharjoittelun vastaavassa treenissä. Olinko silloin yhtä väsynyt ja tuntuivatko jalat päivä toisensä jälkeen palautumattomilta. Selailen harjoituslogia edestakaisin vertaillen syyskuuta 2021 ja syyskuuta 2022. Tarkastelen juostuja määriä, vauhteja, sykkeitä. Miksi olen juossut lähes 3,5 tunnin lenkkejä ja seuraavana päivänä vielä 10 kilsaa päälle. Siis mitä, tuolloinkin oli muka noin kuuma, enkö muka lähes kuollut, tänä vuonna olen kyllä meinannut kuolla kuumuuten monta kertaa. Äh, kunpa olisi muistiinpanoja enemmän, niin ei tarvisi ihmetellä ja arvailla. Sitä faktaa se ei tietenkään muuttaisi, että Runalyzen data näyttää kuntoni olevan tänä vuonna huonompi. Toivottavasti saan kompensoitua sitä edes vähän vähäisellä maratonkokemuksellani. Viimeksi sitä ei ollut yhtään.

Viime vuonna maratonin (3:58) jälkeen laitoin tälle vuodelle tavoitteeksi 3:45. Eipä tule tapahtumaan ja ei ole ollutkaan enää tavoitteena missään vaiheessa tämän harjoittelusyklin aikana. Aion kuitenkin lähteä alle neljän tunnin vauhtia. Jos tulee hyytyminen tai keskeytys, niin sitten tulee. Pelkkä maaliin pääseminen ei ole minulle asia, josta mitenkään ylenpalttisesti ilahtuisin. Mieluummin yritän sellaiseen aikatavoitteeseen, jota pidän itselleni hyväksyttävänä. Jos tulee keskeytys, se harmittaa ihan yhtä paljon kuin jos aika painuu tuon keinotekoisen hyväksymisrajani väärälle puolelle. Juoksuharrastukseni on varsin aikakeskeistä ja se suotakoon, vaikka tuntuu olevan ainakin naisharrastajien keskuudessa aika epäsuosittu lähestymistapa. 

The hay is in the barn. Toivon vain, että heinää olisi vähän enemmän. Kolmen viikon keventelyn haluaisin tietenkin tuntuvan todellakin kevyeltä ja sitä kautta saavani lisää uskoa touhuun. Usein toki varsinkin ensimmäinen keventelyviikko on tukkoista ja epävarmuutta kasvattavaa. Ja nyt kun juoksuohjelmaa vilkaisin, niin eipä tuleva viikko mitenkään erityisen keveä edes ole muuten kuin piikkiviikkoihin verrattuna. Pitkä lenkkikin on 2,5 tuntia.  

Olen kyllä tyytyväinen siihen, että ylipäätään olen pystynyt harjoitella ja näyttää siltä, että pääsen lähtöviivalle asti. Loukkaantumisen jälkeiseltä tauolta palattuani kesäkuussa jouduin kasvattamaan kilometrimääriä isolla riskillä ja kaikkien oppien vastaisesti ehtiäkseni edes harjoitella maratonille. Joskus, tai no omalla kohdallani lähes aina, on vaan niin helppoa unohtaa ne asiat, joiden toteutumisesta pitäisi olla iloinen. 

Syysflunssa, ja tietääkseni myös korona, on minulla tietenkin sairastamatta, joten hyvinhän tässä ehtii vielä mennä kaikki oikein kunnolla pieleen.

Vko 36 (Runalyze)

Vko 37 (Runalyze)

Vko 38 (Runalyze)

Ei ole hellelenkkeily minun juttuni

Tämä puna ei ole huomisen bruna

Melkein kaksi viikkoa kotiin paluusta ja lähes jokaisen lenkin aikana olen vain miettinyt, kuinka kamalan kuuma on. Päässä takoo juostessa kuumakuumakuumakuumakuuma. Jalat ovat hyytelöä ja kädet spagettia. Koko kroppa tuntuu veltolta ja energiataso on nollassa. Kasvoille lehahtaa kuuma aalto ja sormilla koskettaessa kasvot myös tuntuvat huomattavan lämpimiltä. Vauhdikkaampien lenkkien aikana päässä kihelmöi ja lopulta alkaa mennä kylmiä väreitä selkää pitkin. Nestehukan ja kropan ylikuumenemisen merkkejä, mutta toki se on loppuun asti juostava, kun jäljellä on vain viisi kilometriä. Mietin, miksi ihmeessä teen tätä vapaaehtoisesti. Haukon liian lämmintä ilmaa ja toivon, että minulla olisi ranteesta irrotettavat legoukkokädet, koska käsien kannattelu tuntuu liian työläältä. 25 kilsan lenkin aikana alan jo neljännen kilometrin jälkeen laskemaan ja kauhistelemaan, kuinka monta kilometriä vielä jäljellä. Yritän juosta mahdollisimman lähellä merta viileämmän ilmavirran toivossa. Siemailen lämmennyttä urheilujuomaa ja ihmettelen, miten puolen litran pullo voi tuntua niin uuvuttavan painavalta. Harkitsen lenkin lyhentämistä tai vauhdin tiputtamista, vaikka vauhdit onkin jo säädetty lämpötilan mukaan. Sitkeys ja varmaan tyhmyyskin kuitenkin lopulta voittaa.

Lopussa seisoo kiitos ilmastoinnin ja suolan muodossa

Tuskastun holtittomasti seilaaviin sähköpotkulautailijoihin ja pyöräilijöihin normaaliakin nopeammin. Kolaroin äkillisen suunnanvaihdon tehneen 3-vuotiaan ei-sähköpotkulautailijan kanssa. Hymyilen väkisin ja heilautan vanhempioletetulle kättä. Tilanteesta eteenpäin päästyäni mietin, miksi bakulaiset lapset ulkoilevat niin sankoin joukoin arki-iltana klo 11. No, sen takia kun päivisin on kuuma, mutta siltikin kuumuusärtyneenä haluaisin heidän olevan kotona. Jonkun koira singahtaa jalkoihin ja taas kutitellaan kiukkuhermoa. Neljän nuoren naisen rykelmä vie koko kulkuväylän laidasta laitaan. Vastaantulevaa juoksijaa tuijotetaan suu auki, mutta ihmisen mentävää aukkoa ei muuriin synny. Teen aukon itse, juoksen tahallani päin. Näin pönkitetään keski-ikäisten kiukkuisten tätien ja setien mainetta vähän lisää. Voi helvetti kuinka minulla on kuuma.  

Ostin Brooks Ghostit, koska oli pakko ylipäätään ostaa kengät ja valikoima oli vähän huono. Ei todellakaan mitkään lempikengät, mutta kai näilläkin juoksee. Kenkien valkoiset kohdat on oikeasti kamalan rumaa hailakkaa vaaleanpunaista.

Lenkin loputtua lysähdän lähimmälle penkille ja suren vähän sitä, että vielä pitää siirtyä kotiin asti. Olo on kuitenkin myös huojentunut, ja läkähtynyt. Alikulun liukuportaat ei toimi ja suhtaudun asiaan ylitsevuotavan dramaattisesti. Hapuilen kotitalon pilkkopimeässä rapussa kiroten hissin ja valojen puutetta. Jupisen itsekseni, miten monta näitä askelmia oikein on. Astun sisälle ja taivaallinen viileys kietoutuu ympärilleni. Janottaa, mutta ei tee mieli mitään nestettä. Ahmin ihan mitä tahansa suolaista ja vähän ylpeänä esittelen miehelle, kuinka märiksi olen hikoillut vaatteet. Häpeä siitä, miten suhtauduin kanssaulkoilijoihin, alkaa nostaa päätään samassa tahdissa kehon viilenemisen kanssa.

Seuraakin ilouutisia; sääkin nimittäin viilenee! Voi ihana, ihana syyskuu. Ei tarvi enää kytätä iltaisin, milloin lämpötila painuu alle 30, että voin lähteä lenkille. Olen pitänyt 30 astetta jonkinlaisena psykologisena rajana. Olisi muuten liian lannistavaa. Lisäksi pian alkaa koulut ja bulevardin ihmismäärä romahtaa. Näiden säätieteellisten ja lukuvosikierrollisten asioiden suora seuraus on, että olen mukavampi ihminen.

Vko 33 (Runalyze)

Tämä viikko meni mukavan viileässä ja vähän sateisessakin Walesissä. Valituksen aiheina mäkisyys ja kaljoittelun vaikutus juoksuun.

Vko 34 (Runalyze)

Vko 35 (Runalyze)

Viime lauantaina oli koko maratonharjoitteluni avainharjoitus yhdessä kolmen tunnin lenkkien kanssa. Juoksin kaksi tuntia maratonvauhtista. Lämpötilakorjattu vauhti oli 5:48/km. Tuntui hirveän raskaalta ja jalat ovatkin olleet huomattavan väsyneet ja jopa vähän kipeät. Aika alkaa käydä vähiin 15.10. juostavaa kisaa ajatellen. Ottaisin mielelläni kuukauden lisää valmistautumisaikaa.

Viikko 32: uupunutta menoa Saksassa

Juoksuvaatteita kuiviksi hotelliolosuhteissa

"En enää koskaan matkaile ja harjoittele maratonille samaan aikaan", olen sanonut muutamia kertoja viime viikkojen aikana. Tänään mies kysyi, kumman aion valita ensi kesänä; kesä tuskahiostavassa Bakussa harjoitellen syysmaratonille vai juoksulenkitön loma missä lie. Tähän en kykene tässä vaiheessa vastaamaan, mutta välillä on tuntunut siltä, että jalat tippuu irti väsymyksestä, vaikka kävelymääriä on yrittänyt rajoittaa parhaansa mukaan. Sitä vaan aina kertyy. Pitää käydä itsepalvelupesulassa, kaupassa, jossain syömässä ja illalla huomaa, että jäi urheilujuoma ostamatta ja aamulla on supervarhainen pitkä lenkki maassa, jossa kauppojen aukioloajat on liikuttavan rajoitettuja. Välillä myös tulee väkisin mieleen, kuinka hyvää oma elämä on, kun tällaiset onglemat on aidosti juuri nyt niitä kaikkein isoimpia.

Nürnberg

Nürnbergissä juokseminen oli ilahduttavaa ja olihan kaupunki muutenkin varsin viehättävä. Kunhan löysin tieni usean karttatarkistelun jälkeen Pegnitzinjoen varrelle, niin sekä asfaltoituja että hiekkapohjaisia väyliä risteili sinne tänne. Työmatkapyöräilijät eivät kyllä vauhdissa säästelleet, joten heidän kanssaan sai olla aika tarkkana. Mukavinta oli, että reittivaihtoehtoja oli myös joesta pois päin, ei pelkästään jokea myötäillen. Näin pääsi juoksemaan varjoisia metsäreittejä. Tai ehkä ei suomalaisittan ihan metsäksi luokiteltaisi, mutta puiden katveessa joka tapauksessa.

Ikuinen vappu Kölnissä

Köln tuntuu lähes kulttuurishokilta roskaisuudessaan. Kölnin puolustukseksi pitää sanoa, että enpä ole kamalasti kaupunkeja nähnyt viikonloppuaamuisin klo 6. Yleensä liikkeellä on vasta siinä vaiheessa, kun juhlijoiden roskat on ehditty jo kaupungin toimesta siivota pois. Mutta myös päivällä näkyy mielestäni huomattavan paljon avointa huumeiden käyttöä, selkeästi humalaisia ihmisiä ja ylipursuavia roskiksia. Tapasin mieheni Kölnissä ja meillä molemmilla oli kaupungista vähän ruusuisemmat muistikuvat! Ehkä ikä on vaan tehnyt tehtävänsä ja tällaisiin asioihin kiinnittää ihan eri tavalla huomiota. 

Joka tapauksessa hotellimme sijaitsee aikamoisella bilekadulla. Lisäksi tämä on reissun ainoa majoitus, jossa ei ole ilmastointia, ja on tietenkin ollut kuuma. Pakko yrittää nukkua ikkuna auki, mutta varsin äänekäs juhlakansa ja yöratikat jotka joutuvat kilistelemään kelloja kadulla poukkoilevien ihmisten takia, ovat tehneet nukkumisesta vaikeaa. Kun sunnuntaina heräsin n. klo 4 vähien, hikisten unien jälkeen, totesin, että en varmasti juokse pitkää lenkkiä tänään. Päätöksen sementoi se, että kaksi energiapatukkaa, joiden turvin minun oli tarkoitus lenkille lähteä, olivat uskomattoman pahoja ja jäivät syömättä. Tyhjällä vatsalla juoksemisen harjoittelua ei varmaan kannata aloittaa kolmen tunnin lenkillä. Onneksi tämän verran joustoa löytyi, vaikka muuten olenkin aika orjallinen noudattamaan harjoitteluohjelmaa. 

Vko 32 (Runalyze)

Maratoniin on nyt kaksi kuukautta aikaa. En usko, että ehdin päästä samalle tasolle, jolla olin ennen huhtikuussa tapahtunutta loukkaantumista. Sen myötä ajatukset 3:45 alittamisesta saa haudata. Ei harmita hirveästi. Olen tyytyväinen siihen, että pystyn ylipäätään juoksemaan näinkin isoja kilometrimääriä. Tiistaina juoksin puolimaratonvauhtista kahdeksan kilometrin verran ja sykkeet oli aika korkealla. Aurinko tietenkin paahtoi pilvettömältä taivaalta. Haaveilin kylmästä suihkusta, vaikka en oikeasti siedä edes vähän viileää suihkua. Kun puolimaratonvauhtinen osuus oli ohi ja löntystelin jäähdyttelyosuutta, naureskelin itselleni, että oliko se muka niin paha. Kyllä se taisi olla ja oli selvää, ettei huhtikuun puolimaratonvauhti ja tämän hetken puolimaratonvauhti ole samat.

Viikon paras: Nürnbergin varjoisat polut

Viikon huonoin: väsyneet jalat 

Viikko 31: Tonava tutuksi

Hoen mielessäni askelten tahdissa "hiljaa virtaa Vantaa ei kun Tonava hiljaa virtaa Vantaa ei kun Tonava". Juostessa jää usein levy päälle. Kaikkein ikävintä on askeleiden laskeminen. Pitää keksiä kaikenlaisia harhautuskeinoja, jotta laskeminen loppuisi. Muistan laskeneeni jo lapsena milloin mitäkin. Pyörää polkiessa polkimien tekemiä kierroksia, auton ikkunasta katuvalotolppia, mummolan verhojen kukkia unta odotellessa tai vaikka varpaiden kipristelykertoja tasalukuun aina lopettaen. Muutenkin asioiden pitää olla tasan ja symmetrisiä. Reissussa juoksukenkinä olevissa Asics Cumuluksissa on raivostuttavasti ongelma nauhojen symmetrian suhteen. Toiseen kenkään tulee aina solmiessa isommat lenkit. En jaksa uskoa, että nauhat olisi eripituiset, mutta siltä sen tuntuu. Varmaankin nauhoitus toisessa kengässä löysempi, vaikka en mitään eroa huomaakaan. Joka kerta kengät jalkaan laittaessani ärsyynnyn asiasta. En kuitenkaan niin paljon, että  viitsisin asialle mitään tehdä. Kengillä olen juossut jo 850 kilometriä, joten tuskin enää kovin montaa nauhaepätasapainoturhautumista on edessä.

Tonavan varrella on ollut mukava lenkkeillä. Tilavaa, esteetöntä väylää ja ihan kivoja maisemiakin. Yksitoikkoiseksi tietenkin käy ja sunnuntain pitkän lenkin juoksinkin osittain kaupungilla. On mukavaa, että on vaihtoehtoja. Bakussa kun juoksen aina samaa reittiä. Ihmisistä ei muodostunut aamuvarhain ongelmaa, koska kovin monilla ei ole hinkua olla menossa sunnuntaiaamuna klo 6. Kaupunkijuoksu itselle vieraassa kaupungissa menee kyllä aina siihen, että pitää vilkuilla puhelimesta karttaa. Vaikka olisi katsonut etukäteen, että tuosta sittten käännyn ja sitä pari kilsaa ja sitten sairaalan jälkeen oikealle, niin ei se niin toimikaan. Yllättäviä y-risteyksiä, kun omasta mielestä pitäisi mennä suoraan. Umpikujia ja isoja risteyksiä, joissa on siltoja autoille, junille, pyöräilijöille ja jalankiulkijoille. Yli- ja alikulkuja. Aikaakin menee minuuttitolkulla, kun puhelin pitää kaivaa esiin sinällään kovin kätevästä FlipBeltistä ja saada sullottua sinne takaisinkin. Lenkin aikana olin liikkeessä 2h 30min ja sen lisäksi käytin 28 minuuttia kartan tölläämiseen, suunnan ihmettelyyn ja tietenkin liikennevaloissa seisoskeluun. Mutta tulipa nähtyä ei-turisti-Wieniäkin. Näin pitkää lenkkiä en olekaan juossut sitten maaliskuun, joten ei ihmekään, että viimeiset 15 minuuttia meni lähinnä toivoessa että loppuisi jo.

Vko 31 (Runalyze)

Hyvin sain kilometrejä kasaan. Progressio viikkokilometreissä jalkavaivan jälkeen on ollut aika hurjaa; 15, 20,20, 26, 39, 47, 55, 63. En kuitenkaan halua osallistua maratonille puolittaisesti harjoitelleena. Tällä taktiikalla hyvin mahdollista, että en tule osallistumaan ollenkaan, mutta lähiaikoina selviää. Viime vuonna maratonille harjoitellessa juoksin useita kolmen tunnin, ja jopa 3,5 tunnin, lenkkejä. Nyt niitä on tiedossa vähemmän, mutta viikkoon mahtuu yleensä myös yksi keskipitkä. Tällä hetkellä jalat ovat aika kankeat ja lihaksissa tuntuu kyllä. Aivan niin kuin tämä olisi niille jotain uutta ja ihmeellistä. 

Viikon vaikein lenkki oli tiistaina. Maanantaina oli 10 tunnin junamatka ja hieman yllättäen junassa ei ollutkaan ravintolavaunua. Söin lähinnä voisarvia, sipsejä ja flapjackejä. Hyviä on, mutta ei oikein käy tasapainoisesta ruokavaliosta. Lisäksi junan ilmastointi toimi vähän sinne päin ja olin aika kuumissani. Seuraavana aamuna olo oli lähes vatsakipuinen ja janoinen. Lenkki olikin sitten sen mukainen, mutta tulipa kärsittyä.

Viikon paras: ensimmäinen viiden lenkin viikko maaliskuun jälkeen

Viikon huonoin: jalkojen doms 

Taas juostaan

 

Huhtikuussa juoksin jalkani kipeäksi, todella kipeäksi. Mitään diagnoosia en koskaan hakenut, mutta sääriluussa oli lähes itkettävän arka pistemäinen kipukohta ja nyt kyseisessä kohdassa on sormiin tuntuva paksumpi kohta. Oliko rasitusmurtuma vai ei, mahdoton sanoa ja ei silllä enää ole väliäkään. Ensin juoksutauko ei haitannut yhtään. Parin viikon jälkeen kuitenkin turhauduin ja päätin yrittää juoksemista kivusta huolimatta. Vähän lohduttaa se, että en ole ensimmäinen juoksuharrastaja maailmassa, joka näin toimii. Rasitusvammat eivät kuitenkaan tahdon voimalla parane. Seurauksena oli turhautumista ja marinaa, kuinka koko loppuvuosi oli tässä, kunto romahtaa ja en enää ikinä viitsi aloittaa juoksemista uudestaan. Jälkeenpäin nuo ajatukset tuntuvat naurettavilta, mutta silloin ne olivat ihan todellisia. 

Näytin jalalle jäätä raivopäisesti. Kun pelkkä jääpalakylpy ei riittänyt (moppisangolle kerrankin käyttöä!), aloin hieroa jäälohkaretta suoraan sääreen. Tein myös paljon harjotteita, joiden on tarkoitus helpottaa penikoita, vaikka kipu ei ollutkaan yhtään penikkatautimaista. Toivoin silti, että kyse olisi ollut vain ärhäköistä penikoista. Näin järkevissä merkeissä siis vietin loukkaantumisjakson. Blogia en kirjoittanut, koska ei huvittanut. Tauon jälkeen en kirjoittanut, koska en halunnut jinxata. Loogista ajatuksenjuoksua.

Täytin 40 vuotta. Olut ei liity asiaan muuten kuin keski-ikäisten tapaan ottaa kuvia alkoholijuomistaan.

Toukokuussa siis yritin muutaman kerran juoksemista väkisin. Kiukkuun ja "älkä kysykö mitään juoksemisesta" -oloon päättyi joka kerta. Kesäkuun puolivälissä jalka oli kivuton sekä kävellessä että yhdellä jalalla hyppiessä. Päätin, että tauko oli ohi. Jalka kyllä kipeytyi heti ensimmäisestä hissuttelulenkistä uudestaan, mutta kipu oli erilaista kuin vammakipu. Jatkoin lyhyitä lenkkejä. Joskus heinäkuun alkupuolella jalka tuntui enemmän tai vähemmän normaalilta ja aloitin lenkkien pituuden kasvattamisen. Loukkaantumistauon alkupuolella ilmoittauduin Poznanin maratonille 16.10. Olen se silmällä pitäen nostanut viikkokilometrejä todella aggerssiivisesti tietoisen riskin ottaen. Jos vamma uusiutuu, tai joku muu vamma nostaa päätään, niin oma vika, pikku sika. 

Toistaiseksi olen onnistunut juoksemaan pisimmillään puolimaratonin mittaisen matkan, joten ilmassa on toivoa, että ehdin vähän liian lyhyen maratonharjoittelusyklin suorittamaan. Seuraan Pfitzingerin 12 viikon ohjelmaa, jonka piikkiviikko on 55 mailia, eli 88 km. Tämä löytyy ainakin kirjasta Advanced marathoning. Varmaan myös internetin syövereistä, mutta mitään en tunnusta. Vähennän vähän harjoitteluohjelman kilometrimääriä, koska 88 kilsan viikko tuntuu hurjalta jo senkin takia, että en ole advanced.

Vanhaan kotipuistoon Bukarestissa oli ilmestynyt kaista juoksijoille. Ei se kyllä toiminut, mutta kiva ajatus.

Kesäkuussa sain kasaan n. 50 kilometrä. Yhtään yli viiden kilsan lenkkiä en juossut. Oli mukavaa ylipäätään päästä juoksemaan. Tässä vaiheessa en vielä uskonut, että lokakuun maratonille on mitään mahdollisuuksia. Epätoivoismmillani ostin kompressiosäärystimet. Ne ovat kyllä kovin mukavat, vaikka rasitusvammoja niillä ei varmasti hoidetakaan.

Heinäkuussa pääsinkin jo 172 kilometriin. Juoksin viisi lenkkiä Suomessa ja 11 lenkkiä Romaniassa. Tykkään olla reissussa, mutta lenkkeilyn sovittaminen aikatauluun on joskus vähän hankalaa. Varsinkin kun on niin hemmetin kuuma. Suomessa oli vierailuni aikaan viileää, mutta muuten on tainnut olla yksi alle 30 asteen päivä; pahimmillaan +39 Timișoarassa. Lenkin pituudesta riippuen herään klo 4-6, jotta ehdin juosta ennen kuin aurinko uuvuttaa. Syön aamupalan ennen lenkkiä. Jos opettelisi juoksemaan ennen aamupalaa, niin ei tarvisi herätä aamuyöstä, mutta ei ole suunnitelmissa tyhjin vatsoin juokseminen. Ihan tarpeeksi kankeaa on aamupalallinenkin aamulenkkeily.

Craiovassa ja Aradissa. Tykkään silloista.

Juokseminen on oiva tapa nähdä kaupunkeja. Tai maaseutua, mutta itse olen kaupunkimatkailija. Stravan heatmapista voi vilkuilla, missä paikalliset juoksevat. Jos löytyy joki, järvi tai meri, niin homma helpottuu. Eksyminen ja kännykän kaivelu esiin vähenee huomattavasti. kun voi vaan seurata vesistöä. Jos yltyy oikein itsevarmaksi ympäristönsä suhteen, niin puhelimen tohtii jättää majapaikkaan. Aina ei ole mennyt ihan putkeen, mutta ei ole vielä kertaakaan jäänyt airbnb/hotelli löytymättä. Joissakin maissa, kuten Romaniassa, väyliä kevyelle liikenteelle ei juurikaan ole keskustojen ulkopuolella. Ajoradalla juokseminenkaan ei houkuttele, kun liikennekulttuuri on mitä on. Tämä tietenkin vaikeuttaa juoksemista, ainakin silloin kun ohjelmassa on pidempi lenkki. Joskus päätyy sahaamaan samaa pätkää edestakaisin, mutta aina ei voi olla ihanteellista. Romania on silti rakkausmaani ja oli huippua käydä kahden vuoden poissaolon jälkeen.

Oradea

Matkustan hitaasti. En mene koskaan minnekään tiukalla aikataululla. Mieluummin olen viikon yhdessä paikassa kuin suhaan kolme pääkaupunkia samassa ajassa. Juokseminenkin helpottuu tällä taktiikalla. Kun jalat ovat väsyneet, voi vaan istua parvekkeella katsomassa ratikoita tai naapurin kukkaistutuksia ja ei tarvi väsyttää jalkoja lisää kävelemällä kilometritolkulla.

Viikonloppuna palaan viikkopostauksiin, tällä kertaa Wienistä.