Epävarmuutta huokuva maratonviikko

Haluaisin maratonin olevan jo ohi. Sen jälkeen voisin ensin palautua ja sitten talven ihanassa viileydessä alkaa taas juosta kunnolla ja järkevästi. Minusta tuntuu, että en ole koko maratonharjoittelun aikana päässyt kunnolla harjoittelemaan, vaan viimeiset muutamat kuukaudet ovat olleet hätäistä kilometrien kerryttämistä liian lämpimässä säässä ja liian väsynein jaloin. Viime vuonna puhkuin luottamusta ja intoa maratonviikolla, vaikka tietenkin kovana jännittäjänä hermostuttikin. Se oli kuitenkin hyvää jännitystä. Nyt tarjolla on ollut vain tympääntynyttä tuskailua. 

Epäilen olevani lievässä ylikunnossa; tai oikeammin liikaharjoitellut ja alipalautunut. Tämä asia pitää pohtia ja tarpeen vaatiessa hoitaa pois päiväjärjestyksestä tietenkin heti kisan jälkeen. Vasempaan pohkeeseenkin ilmestyi viikonlopun kahden tunnin lenkillä kipupiste, joten saatan olla myös rasitusvamman kynnyksellä. Aionkin nyt skipata kaksi viimeistä lenkkiä ennen maratonia ja toivon, että pohje tokenisi tai ettei se ainakaan äityisi varsinaiseen telakkatilaan maratonin aikana. 

Lisätuskailua syntyy siitäkin, että sunnuntain sääennuste maratonin ajalle muuttui +10-14 -lukemista asteikolle +14-18. Tästä hieman loukkaantuneena olenkin marmattanut, miksi ylipäätään luulin että Puola lokakuussa olisi satavarma valinta viileälle maratonille. Eihän tuo kuuma ole, mutta tarpeettoman lämmintä joka tapauksessa. Maratonin korkeuskäyräprofiiliakin tuli vilkaistua ja eipä tuo pannukakkujuoksijan silmin mitenkään rohkaisevalta näytä. Mistään vuoristokisasta ei toki ole kyse, mutta kokemuksesta tiedän, että tasamaalla juoksemaan tottuneelle ei tarvita kummoista nyppylää, että hymy hyytyy totaalisesti. Tuskailu- ja epävarmuuslistan kruunaa paino, jota näyttää olevan kolme kiloa enemmän kuin vuosi sitten. Eikä tosiaankaan ole kyse lihasmassasta. 

Ah, hiilareita

Synkeän pilven hopeareunuksena on hiilaritankkaus. Jo pelkkä valkoisimman leivän mättäminen hillolla on tuonut iloa elämään. Eikä kiinnosta yhtään se koulukunta, jonka mukaan varsinainen tankkaus on aika hyödytön. Tankkaan silti. Karkkia mulle kottikärrykaupalla. Vieraileville terveysperhelapsille varatut kuivat speltti-kaurakeksitkin menivät alas niin kuin paraskin herkku. Hiilarit on rakkaus, voima ja ilo. Enkä tarkoita tällä mitään pasta- ja riisihiilareita. Jos joka päivä olisi hiilaritankkauspäivä, niin elämä olisi varmasti mukavampaa. Ja painoa kertyisi vuodessa huomattavasti kolmea kiloa enemmän.

Kisavauhdiksi olen päättänyt 5:35/km kellon mukaan eli todellinen tahti luultavasti pari sekuntia hitaampi. Tässä epävarmuudessa en tiedä, onko tuo mitenkään realistinen. Jos ei ole, niin keskeytän ja olen iloinen, että koko maratonhässäkkä on tältä erää ohi. Olen tavallaan jo valmistellut mielessäni kätevän keskeytysvaihtoehdon hyväsyttäväksi tavaksi päättää koko homman. Tämä nyt ehkä kertoo jotain siitä, kuinka innostuneissa ja luottavaisissa tunnelmissa olen kohti sunnuntaita menossa. 

Starttaan numerolla 2144, jos joku välttämättä haluaa käydä katsomassa miten kävi ennen kuin pääsen viikon reissusta kotiin ja kisaraporttipostaukseen asti. Samalla tunnustan, että olen itse käynyt tsekkaamassa juoksubloggaajien tuloksia, kun en ole jaksanut odottaa raporttia. Instassa nämä varmasti ovat usein nopeastikin, mutta en kuulu käyttäjäkuntaan.

Kolme viikkoa maratoniin

Runalyze herjaa minun olevan 67% maratonkunnossa. Vuosi sitten sama lukema oli 84. VO2max myös hienossa alamäessä.

En ole ollenkaan valmis. Kaikki on nyt kuitenkin tehty ja enää en voi mitään sille, miten asioiden tila sattuu olemaan. Toivoin kyllä, että tuntisin olevani valmiimpi ja myös paljon paremmassa kunnossa. Näin ei käynyt ja syitä olen pohtinut, vaikka siitä ei mitään apua olekaan tähän hätään. En mielestäni oikein päässyt touko-kesäkuun loukkaantumistauon jälkeen missään vaiheessa samaan kuntoon, missä olin keväällä. Lenkit ovat tuntuneet joko tahmeilta tai ihan ookoolta. Oikeastaan ainoat selkeän positiiviset ja kannustavat juoksufiilikset olivat tällä viikolla. Kiva, että sellaisiakin ehti tulla, mutta olisi saanut olla enemmän.

Harmittaa, että en viime vuonna ensimmäiselle maratonille harjoitellessani kirjoittanut enemmän tuntemuksia ylös. Olisi helpompi verrata. Nyt pitää yrittää turvautua hatariin muistikuviin. Siis todella hatariin. Harvemmin sitä muistaa, miten kolmen tunnin lenkki sujui vuosi sitten. Entäs intervallitreeni tuona tiettynä päivänä, kun sääolosuhteet olivat samanlaiset kuin tämänvuotisen maratonharjoittelun vastaavassa treenissä. Olinko silloin yhtä väsynyt ja tuntuivatko jalat päivä toisensä jälkeen palautumattomilta. Selailen harjoituslogia edestakaisin vertaillen syyskuuta 2021 ja syyskuuta 2022. Tarkastelen juostuja määriä, vauhteja, sykkeitä. Miksi olen juossut lähes 3,5 tunnin lenkkejä ja seuraavana päivänä vielä 10 kilsaa päälle. Siis mitä, tuolloinkin oli muka noin kuuma, enkö muka lähes kuollut, tänä vuonna olen kyllä meinannut kuolla kuumuuten monta kertaa. Äh, kunpa olisi muistiinpanoja enemmän, niin ei tarvisi ihmetellä ja arvailla. Sitä faktaa se ei tietenkään muuttaisi, että Runalyzen data näyttää kuntoni olevan tänä vuonna huonompi. Toivottavasti saan kompensoitua sitä edes vähän vähäisellä maratonkokemuksellani. Viimeksi sitä ei ollut yhtään.

Viime vuonna maratonin (3:58) jälkeen laitoin tälle vuodelle tavoitteeksi 3:45. Eipä tule tapahtumaan ja ei ole ollutkaan enää tavoitteena missään vaiheessa tämän harjoittelusyklin aikana. Aion kuitenkin lähteä alle neljän tunnin vauhtia. Jos tulee hyytyminen tai keskeytys, niin sitten tulee. Pelkkä maaliin pääseminen ei ole minulle asia, josta mitenkään ylenpalttisesti ilahtuisin. Mieluummin yritän sellaiseen aikatavoitteeseen, jota pidän itselleni hyväksyttävänä. Jos tulee keskeytys, se harmittaa ihan yhtä paljon kuin jos aika painuu tuon keinotekoisen hyväksymisrajani väärälle puolelle. Juoksuharrastukseni on varsin aikakeskeistä ja se suotakoon, vaikka tuntuu olevan ainakin naisharrastajien keskuudessa aika epäsuosittu lähestymistapa. 

The hay is in the barn. Toivon vain, että heinää olisi vähän enemmän. Kolmen viikon keventelyn haluaisin tietenkin tuntuvan todellakin kevyeltä ja sitä kautta saavani lisää uskoa touhuun. Usein toki varsinkin ensimmäinen keventelyviikko on tukkoista ja epävarmuutta kasvattavaa. Ja nyt kun juoksuohjelmaa vilkaisin, niin eipä tuleva viikko mitenkään erityisen keveä edes ole muuten kuin piikkiviikkoihin verrattuna. Pitkä lenkkikin on 2,5 tuntia.  

Olen kyllä tyytyväinen siihen, että ylipäätään olen pystynyt harjoitella ja näyttää siltä, että pääsen lähtöviivalle asti. Loukkaantumisen jälkeiseltä tauolta palattuani kesäkuussa jouduin kasvattamaan kilometrimääriä isolla riskillä ja kaikkien oppien vastaisesti ehtiäkseni edes harjoitella maratonille. Joskus, tai no omalla kohdallani lähes aina, on vaan niin helppoa unohtaa ne asiat, joiden toteutumisesta pitäisi olla iloinen. 

Syysflunssa, ja tietääkseni myös korona, on minulla tietenkin sairastamatta, joten hyvinhän tässä ehtii vielä mennä kaikki oikein kunnolla pieleen.

Vko 36 (Runalyze)

Vko 37 (Runalyze)

Vko 38 (Runalyze)

Ei ole hellelenkkeily minun juttuni

Tämä puna ei ole huomisen bruna

Melkein kaksi viikkoa kotiin paluusta ja lähes jokaisen lenkin aikana olen vain miettinyt, kuinka kamalan kuuma on. Päässä takoo juostessa kuumakuumakuumakuumakuuma. Jalat ovat hyytelöä ja kädet spagettia. Koko kroppa tuntuu veltolta ja energiataso on nollassa. Kasvoille lehahtaa kuuma aalto ja sormilla koskettaessa kasvot myös tuntuvat huomattavan lämpimiltä. Vauhdikkaampien lenkkien aikana päässä kihelmöi ja lopulta alkaa mennä kylmiä väreitä selkää pitkin. Nestehukan ja kropan ylikuumenemisen merkkejä, mutta toki se on loppuun asti juostava, kun jäljellä on vain viisi kilometriä. Mietin, miksi ihmeessä teen tätä vapaaehtoisesti. Haukon liian lämmintä ilmaa ja toivon, että minulla olisi ranteesta irrotettavat legoukkokädet, koska käsien kannattelu tuntuu liian työläältä. 25 kilsan lenkin aikana alan jo neljännen kilometrin jälkeen laskemaan ja kauhistelemaan, kuinka monta kilometriä vielä jäljellä. Yritän juosta mahdollisimman lähellä merta viileämmän ilmavirran toivossa. Siemailen lämmennyttä urheilujuomaa ja ihmettelen, miten puolen litran pullo voi tuntua niin uuvuttavan painavalta. Harkitsen lenkin lyhentämistä tai vauhdin tiputtamista, vaikka vauhdit onkin jo säädetty lämpötilan mukaan. Sitkeys ja varmaan tyhmyyskin kuitenkin lopulta voittaa.

Lopussa seisoo kiitos ilmastoinnin ja suolan muodossa

Tuskastun holtittomasti seilaaviin sähköpotkulautailijoihin ja pyöräilijöihin normaaliakin nopeammin. Kolaroin äkillisen suunnanvaihdon tehneen 3-vuotiaan ei-sähköpotkulautailijan kanssa. Hymyilen väkisin ja heilautan vanhempioletetulle kättä. Tilanteesta eteenpäin päästyäni mietin, miksi bakulaiset lapset ulkoilevat niin sankoin joukoin arki-iltana klo 11. No, sen takia kun päivisin on kuuma, mutta siltikin kuumuusärtyneenä haluaisin heidän olevan kotona. Jonkun koira singahtaa jalkoihin ja taas kutitellaan kiukkuhermoa. Neljän nuoren naisen rykelmä vie koko kulkuväylän laidasta laitaan. Vastaantulevaa juoksijaa tuijotetaan suu auki, mutta ihmisen mentävää aukkoa ei muuriin synny. Teen aukon itse, juoksen tahallani päin. Näin pönkitetään keski-ikäisten kiukkuisten tätien ja setien mainetta vähän lisää. Voi helvetti kuinka minulla on kuuma.  

Ostin Brooks Ghostit, koska oli pakko ylipäätään ostaa kengät ja valikoima oli vähän huono. Ei todellakaan mitkään lempikengät, mutta kai näilläkin juoksee. Kenkien valkoiset kohdat on oikeasti kamalan rumaa hailakkaa vaaleanpunaista.

Lenkin loputtua lysähdän lähimmälle penkille ja suren vähän sitä, että vielä pitää siirtyä kotiin asti. Olo on kuitenkin myös huojentunut, ja läkähtynyt. Alikulun liukuportaat ei toimi ja suhtaudun asiaan ylitsevuotavan dramaattisesti. Hapuilen kotitalon pilkkopimeässä rapussa kiroten hissin ja valojen puutetta. Jupisen itsekseni, miten monta näitä askelmia oikein on. Astun sisälle ja taivaallinen viileys kietoutuu ympärilleni. Janottaa, mutta ei tee mieli mitään nestettä. Ahmin ihan mitä tahansa suolaista ja vähän ylpeänä esittelen miehelle, kuinka märiksi olen hikoillut vaatteet. Häpeä siitä, miten suhtauduin kanssaulkoilijoihin, alkaa nostaa päätään samassa tahdissa kehon viilenemisen kanssa.

Seuraakin ilouutisia; sääkin nimittäin viilenee! Voi ihana, ihana syyskuu. Ei tarvi enää kytätä iltaisin, milloin lämpötila painuu alle 30, että voin lähteä lenkille. Olen pitänyt 30 astetta jonkinlaisena psykologisena rajana. Olisi muuten liian lannistavaa. Lisäksi pian alkaa koulut ja bulevardin ihmismäärä romahtaa. Näiden säätieteellisten ja lukuvosikierrollisten asioiden suora seuraus on, että olen mukavampi ihminen.

Vko 33 (Runalyze)

Tämä viikko meni mukavan viileässä ja vähän sateisessakin Walesissä. Valituksen aiheina mäkisyys ja kaljoittelun vaikutus juoksuun.

Vko 34 (Runalyze)

Vko 35 (Runalyze)

Viime lauantaina oli koko maratonharjoitteluni avainharjoitus yhdessä kolmen tunnin lenkkien kanssa. Juoksin kaksi tuntia maratonvauhtista. Lämpötilakorjattu vauhti oli 5:48/km. Tuntui hirveän raskaalta ja jalat ovatkin olleet huomattavan väsyneet ja jopa vähän kipeät. Aika alkaa käydä vähiin 15.10. juostavaa kisaa ajatellen. Ottaisin mielelläni kuukauden lisää valmistautumisaikaa.

Viikko 32: uupunutta menoa Saksassa

Juoksuvaatteita kuiviksi hotelliolosuhteissa

"En enää koskaan matkaile ja harjoittele maratonille samaan aikaan", olen sanonut muutamia kertoja viime viikkojen aikana. Tänään mies kysyi, kumman aion valita ensi kesänä; kesä tuskahiostavassa Bakussa harjoitellen syysmaratonille vai juoksulenkitön loma missä lie. Tähän en kykene tässä vaiheessa vastaamaan, mutta välillä on tuntunut siltä, että jalat tippuu irti väsymyksestä, vaikka kävelymääriä on yrittänyt rajoittaa parhaansa mukaan. Sitä vaan aina kertyy. Pitää käydä itsepalvelupesulassa, kaupassa, jossain syömässä ja illalla huomaa, että jäi urheilujuoma ostamatta ja aamulla on supervarhainen pitkä lenkki maassa, jossa kauppojen aukioloajat on liikuttavan rajoitettuja. Välillä myös tulee väkisin mieleen, kuinka hyvää oma elämä on, kun tällaiset onglemat on aidosti juuri nyt niitä kaikkein isoimpia.

Nürnberg

Nürnbergissä juokseminen oli ilahduttavaa ja olihan kaupunki muutenkin varsin viehättävä. Kunhan löysin tieni usean karttatarkistelun jälkeen Pegnitzinjoen varrelle, niin sekä asfaltoituja että hiekkapohjaisia väyliä risteili sinne tänne. Työmatkapyöräilijät eivät kyllä vauhdissa säästelleet, joten heidän kanssaan sai olla aika tarkkana. Mukavinta oli, että reittivaihtoehtoja oli myös joesta pois päin, ei pelkästään jokea myötäillen. Näin pääsi juoksemaan varjoisia metsäreittejä. Tai ehkä ei suomalaisittan ihan metsäksi luokiteltaisi, mutta puiden katveessa joka tapauksessa.

Ikuinen vappu Kölnissä

Köln tuntuu lähes kulttuurishokilta roskaisuudessaan. Kölnin puolustukseksi pitää sanoa, että enpä ole kamalasti kaupunkeja nähnyt viikonloppuaamuisin klo 6. Yleensä liikkeellä on vasta siinä vaiheessa, kun juhlijoiden roskat on ehditty jo kaupungin toimesta siivota pois. Mutta myös päivällä näkyy mielestäni huomattavan paljon avointa huumeiden käyttöä, selkeästi humalaisia ihmisiä ja ylipursuavia roskiksia. Tapasin mieheni Kölnissä ja meillä molemmilla oli kaupungista vähän ruusuisemmat muistikuvat! Ehkä ikä on vaan tehnyt tehtävänsä ja tällaisiin asioihin kiinnittää ihan eri tavalla huomiota. 

Joka tapauksessa hotellimme sijaitsee aikamoisella bilekadulla. Lisäksi tämä on reissun ainoa majoitus, jossa ei ole ilmastointia, ja on tietenkin ollut kuuma. Pakko yrittää nukkua ikkuna auki, mutta varsin äänekäs juhlakansa ja yöratikat jotka joutuvat kilistelemään kelloja kadulla poukkoilevien ihmisten takia, ovat tehneet nukkumisesta vaikeaa. Kun sunnuntaina heräsin n. klo 4 vähien, hikisten unien jälkeen, totesin, että en varmasti juokse pitkää lenkkiä tänään. Päätöksen sementoi se, että kaksi energiapatukkaa, joiden turvin minun oli tarkoitus lenkille lähteä, olivat uskomattoman pahoja ja jäivät syömättä. Tyhjällä vatsalla juoksemisen harjoittelua ei varmaan kannata aloittaa kolmen tunnin lenkillä. Onneksi tämän verran joustoa löytyi, vaikka muuten olenkin aika orjallinen noudattamaan harjoitteluohjelmaa. 

Vko 32 (Runalyze)

Maratoniin on nyt kaksi kuukautta aikaa. En usko, että ehdin päästä samalle tasolle, jolla olin ennen huhtikuussa tapahtunutta loukkaantumista. Sen myötä ajatukset 3:45 alittamisesta saa haudata. Ei harmita hirveästi. Olen tyytyväinen siihen, että pystyn ylipäätään juoksemaan näinkin isoja kilometrimääriä. Tiistaina juoksin puolimaratonvauhtista kahdeksan kilometrin verran ja sykkeet oli aika korkealla. Aurinko tietenkin paahtoi pilvettömältä taivaalta. Haaveilin kylmästä suihkusta, vaikka en oikeasti siedä edes vähän viileää suihkua. Kun puolimaratonvauhtinen osuus oli ohi ja löntystelin jäähdyttelyosuutta, naureskelin itselleni, että oliko se muka niin paha. Kyllä se taisi olla ja oli selvää, ettei huhtikuun puolimaratonvauhti ja tämän hetken puolimaratonvauhti ole samat.

Viikon paras: Nürnbergin varjoisat polut

Viikon huonoin: väsyneet jalat 

Viikko 31: Tonava tutuksi

Hoen mielessäni askelten tahdissa "hiljaa virtaa Vantaa ei kun Tonava hiljaa virtaa Vantaa ei kun Tonava". Juostessa jää usein levy päälle. Kaikkein ikävintä on askeleiden laskeminen. Pitää keksiä kaikenlaisia harhautuskeinoja, jotta laskeminen loppuisi. Muistan laskeneeni jo lapsena milloin mitäkin. Pyörää polkiessa polkimien tekemiä kierroksia, auton ikkunasta katuvalotolppia, mummolan verhojen kukkia unta odotellessa tai vaikka varpaiden kipristelykertoja tasalukuun aina lopettaen. Muutenkin asioiden pitää olla tasan ja symmetrisiä. Reissussa juoksukenkinä olevissa Asics Cumuluksissa on raivostuttavasti ongelma nauhojen symmetrian suhteen. Toiseen kenkään tulee aina solmiessa isommat lenkit. En jaksa uskoa, että nauhat olisi eripituiset, mutta siltä sen tuntuu. Varmaankin nauhoitus toisessa kengässä löysempi, vaikka en mitään eroa huomaakaan. Joka kerta kengät jalkaan laittaessani ärsyynnyn asiasta. En kuitenkaan niin paljon, että  viitsisin asialle mitään tehdä. Kengillä olen juossut jo 850 kilometriä, joten tuskin enää kovin montaa nauhaepätasapainoturhautumista on edessä.

Tonavan varrella on ollut mukava lenkkeillä. Tilavaa, esteetöntä väylää ja ihan kivoja maisemiakin. Yksitoikkoiseksi tietenkin käy ja sunnuntain pitkän lenkin juoksinkin osittain kaupungilla. On mukavaa, että on vaihtoehtoja. Bakussa kun juoksen aina samaa reittiä. Ihmisistä ei muodostunut aamuvarhain ongelmaa, koska kovin monilla ei ole hinkua olla menossa sunnuntaiaamuna klo 6. Kaupunkijuoksu itselle vieraassa kaupungissa menee kyllä aina siihen, että pitää vilkuilla puhelimesta karttaa. Vaikka olisi katsonut etukäteen, että tuosta sittten käännyn ja sitä pari kilsaa ja sitten sairaalan jälkeen oikealle, niin ei se niin toimikaan. Yllättäviä y-risteyksiä, kun omasta mielestä pitäisi mennä suoraan. Umpikujia ja isoja risteyksiä, joissa on siltoja autoille, junille, pyöräilijöille ja jalankiulkijoille. Yli- ja alikulkuja. Aikaakin menee minuuttitolkulla, kun puhelin pitää kaivaa esiin sinällään kovin kätevästä FlipBeltistä ja saada sullottua sinne takaisinkin. Lenkin aikana olin liikkeessä 2h 30min ja sen lisäksi käytin 28 minuuttia kartan tölläämiseen, suunnan ihmettelyyn ja tietenkin liikennevaloissa seisoskeluun. Mutta tulipa nähtyä ei-turisti-Wieniäkin. Näin pitkää lenkkiä en olekaan juossut sitten maaliskuun, joten ei ihmekään, että viimeiset 15 minuuttia meni lähinnä toivoessa että loppuisi jo.

Vko 31 (Runalyze)

Hyvin sain kilometrejä kasaan. Progressio viikkokilometreissä jalkavaivan jälkeen on ollut aika hurjaa; 15, 20,20, 26, 39, 47, 55, 63. En kuitenkaan halua osallistua maratonille puolittaisesti harjoitelleena. Tällä taktiikalla hyvin mahdollista, että en tule osallistumaan ollenkaan, mutta lähiaikoina selviää. Viime vuonna maratonille harjoitellessa juoksin useita kolmen tunnin, ja jopa 3,5 tunnin, lenkkejä. Nyt niitä on tiedossa vähemmän, mutta viikkoon mahtuu yleensä myös yksi keskipitkä. Tällä hetkellä jalat ovat aika kankeat ja lihaksissa tuntuu kyllä. Aivan niin kuin tämä olisi niille jotain uutta ja ihmeellistä. 

Viikon vaikein lenkki oli tiistaina. Maanantaina oli 10 tunnin junamatka ja hieman yllättäen junassa ei ollutkaan ravintolavaunua. Söin lähinnä voisarvia, sipsejä ja flapjackejä. Hyviä on, mutta ei oikein käy tasapainoisesta ruokavaliosta. Lisäksi junan ilmastointi toimi vähän sinne päin ja olin aika kuumissani. Seuraavana aamuna olo oli lähes vatsakipuinen ja janoinen. Lenkki olikin sitten sen mukainen, mutta tulipa kärsittyä.

Viikon paras: ensimmäinen viiden lenkin viikko maaliskuun jälkeen

Viikon huonoin: jalkojen doms 

Taas juostaan

 

Huhtikuussa juoksin jalkani kipeäksi, todella kipeäksi. Mitään diagnoosia en koskaan hakenut, mutta sääriluussa oli lähes itkettävän arka pistemäinen kipukohta ja nyt kyseisessä kohdassa on sormiin tuntuva paksumpi kohta. Oliko rasitusmurtuma vai ei, mahdoton sanoa ja ei silllä enää ole väliäkään. Ensin juoksutauko ei haitannut yhtään. Parin viikon jälkeen kuitenkin turhauduin ja päätin yrittää juoksemista kivusta huolimatta. Vähän lohduttaa se, että en ole ensimmäinen juoksuharrastaja maailmassa, joka näin toimii. Rasitusvammat eivät kuitenkaan tahdon voimalla parane. Seurauksena oli turhautumista ja marinaa, kuinka koko loppuvuosi oli tässä, kunto romahtaa ja en enää ikinä viitsi aloittaa juoksemista uudestaan. Jälkeenpäin nuo ajatukset tuntuvat naurettavilta, mutta silloin ne olivat ihan todellisia. 

Näytin jalalle jäätä raivopäisesti. Kun pelkkä jääpalakylpy ei riittänyt (moppisangolle kerrankin käyttöä!), aloin hieroa jäälohkaretta suoraan sääreen. Tein myös paljon harjotteita, joiden on tarkoitus helpottaa penikoita, vaikka kipu ei ollutkaan yhtään penikkatautimaista. Toivoin silti, että kyse olisi ollut vain ärhäköistä penikoista. Näin järkevissä merkeissä siis vietin loukkaantumisjakson. Blogia en kirjoittanut, koska ei huvittanut. Tauon jälkeen en kirjoittanut, koska en halunnut jinxata. Loogista ajatuksenjuoksua.

Täytin 40 vuotta. Olut ei liity asiaan muuten kuin keski-ikäisten tapaan ottaa kuvia alkoholijuomistaan.

Toukokuussa siis yritin muutaman kerran juoksemista väkisin. Kiukkuun ja "älkä kysykö mitään juoksemisesta" -oloon päättyi joka kerta. Kesäkuun puolivälissä jalka oli kivuton sekä kävellessä että yhdellä jalalla hyppiessä. Päätin, että tauko oli ohi. Jalka kyllä kipeytyi heti ensimmäisestä hissuttelulenkistä uudestaan, mutta kipu oli erilaista kuin vammakipu. Jatkoin lyhyitä lenkkejä. Joskus heinäkuun alkupuolella jalka tuntui enemmän tai vähemmän normaalilta ja aloitin lenkkien pituuden kasvattamisen. Loukkaantumistauon alkupuolella ilmoittauduin Poznanin maratonille 16.10. Olen se silmällä pitäen nostanut viikkokilometrejä todella aggerssiivisesti tietoisen riskin ottaen. Jos vamma uusiutuu, tai joku muu vamma nostaa päätään, niin oma vika, pikku sika. 

Toistaiseksi olen onnistunut juoksemaan pisimmillään puolimaratonin mittaisen matkan, joten ilmassa on toivoa, että ehdin vähän liian lyhyen maratonharjoittelusyklin suorittamaan. Seuraan Pfitzingerin 12 viikon ohjelmaa, jonka piikkiviikko on 55 mailia, eli 88 km. Tämä löytyy ainakin kirjasta Advanced marathoning. Varmaan myös internetin syövereistä, mutta mitään en tunnusta. Vähennän vähän harjoitteluohjelman kilometrimääriä, koska 88 kilsan viikko tuntuu hurjalta jo senkin takia, että en ole advanced.

Vanhaan kotipuistoon Bukarestissa oli ilmestynyt kaista juoksijoille. Ei se kyllä toiminut, mutta kiva ajatus.

Kesäkuussa sain kasaan n. 50 kilometrä. Yhtään yli viiden kilsan lenkkiä en juossut. Oli mukavaa ylipäätään päästä juoksemaan. Tässä vaiheessa en vielä uskonut, että lokakuun maratonille on mitään mahdollisuuksia. Epätoivoismmillani ostin kompressiosäärystimet. Ne ovat kyllä kovin mukavat, vaikka rasitusvammoja niillä ei varmasti hoidetakaan.

Heinäkuussa pääsinkin jo 172 kilometriin. Juoksin viisi lenkkiä Suomessa ja 11 lenkkiä Romaniassa. Tykkään olla reissussa, mutta lenkkeilyn sovittaminen aikatauluun on joskus vähän hankalaa. Varsinkin kun on niin hemmetin kuuma. Suomessa oli vierailuni aikaan viileää, mutta muuten on tainnut olla yksi alle 30 asteen päivä; pahimmillaan +39 Timișoarassa. Lenkin pituudesta riippuen herään klo 4-6, jotta ehdin juosta ennen kuin aurinko uuvuttaa. Syön aamupalan ennen lenkkiä. Jos opettelisi juoksemaan ennen aamupalaa, niin ei tarvisi herätä aamuyöstä, mutta ei ole suunnitelmissa tyhjin vatsoin juokseminen. Ihan tarpeeksi kankeaa on aamupalallinenkin aamulenkkeily.

Craiovassa ja Aradissa. Tykkään silloista.

Juokseminen on oiva tapa nähdä kaupunkeja. Tai maaseutua, mutta itse olen kaupunkimatkailija. Stravan heatmapista voi vilkuilla, missä paikalliset juoksevat. Jos löytyy joki, järvi tai meri, niin homma helpottuu. Eksyminen ja kännykän kaivelu esiin vähenee huomattavasti. kun voi vaan seurata vesistöä. Jos yltyy oikein itsevarmaksi ympäristönsä suhteen, niin puhelimen tohtii jättää majapaikkaan. Aina ei ole mennyt ihan putkeen, mutta ei ole vielä kertaakaan jäänyt airbnb/hotelli löytymättä. Joissakin maissa, kuten Romaniassa, väyliä kevyelle liikenteelle ei juurikaan ole keskustojen ulkopuolella. Ajoradalla juokseminenkaan ei houkuttele, kun liikennekulttuuri on mitä on. Tämä tietenkin vaikeuttaa juoksemista, ainakin silloin kun ohjelmassa on pidempi lenkki. Joskus päätyy sahaamaan samaa pätkää edestakaisin, mutta aina ei voi olla ihanteellista. Romania on silti rakkausmaani ja oli huippua käydä kahden vuoden poissaolon jälkeen.

Oradea

Matkustan hitaasti. En mene koskaan minnekään tiukalla aikataululla. Mieluummin olen viikon yhdessä paikassa kuin suhaan kolme pääkaupunkia samassa ajassa. Juokseminenkin helpottuu tällä taktiikalla. Kun jalat ovat väsyneet, voi vaan istua parvekkeella katsomassa ratikoita tai naapurin kukkaistutuksia ja ei tarvi väsyttää jalkoja lisää kävelemällä kilometritolkulla.

Viikonloppuna palaan viikkopostauksiin, tällä kertaa Wienistä.

Pieleen menneet viikot ja idioottimaisuustelakka

Kevät sentään tuli ryminällä

Kaikki on mennyt, jos nyt ei niin huonosti kuin mahdollista, niin huonosti joka tapauksessa. Viimeiset viikot ovat olleet kipeitä. Mikään ei ole mennyt suunnitelmien mukaan ja tällä viikolla en ole poistunut kotoa kertaakaan, koska en ole pystynyt kävellä kunnolla. Myös nenäliinoja, teetä, sitruunaa, inkivääriä ja hunajaa on taas kulunut niin paljon, että pelkkä ajatus inkivääristä saa pienen inhon puistatuksen aikaan.

Kolmisen viikkoa sitten minun oli tarkoitus juosta testipuolikas. Siitä ei tullut mitään. Olo oli ensimmäisistä askeleista lähtien aivan karmea. Syytin kevään ekaa lämmintä päivää. 20 astetta, tuntuu kuin 24. Ei yhtään ainoaa varjokohtaa. Siedän aurinkoa todella huonosti, mikä on ehkä tullut selväksi jo aiemminkin. Juoksin aamulla, koska illalla oli tärkeä jalkapallo-ottelu. En ole juossut aamuisin sitten viime kesän. Aamulenkkeily sopii minulle lähes yhtä huonosti kuin aurinko. Vaatii totuttelua. Jos on tiedossa aamukisa, juoksen säännöllisesti aamuisin aina kuin mahdollista. Testipuolikkaaseen valmistautuminen oli ollut vähän puolivillaista. Tässä päällimmäiset tekosyyt sille, miksi mikään ei sujunut. Kolmen kilsan jälkeen annoin olla ja siirryin pk-lönköttelyyn. Harmitti, mutta samalla ärsytti, että edes lähdin yrittämään. Huomasin jo aamuseiskalta, että onpa tulossa aurinkoinen ja pilvetön päivä, mutta silti oli pakko kokeilla. 

Seuraavana päivänä heräsin flunssaisena. Yksi syy lisää sille, miksi testiyritys meni penkin alle. Edellinen flunssa oli helmikuussa, joten pidempikin sairastelematon jakso olisi kelvannut. Meni viikko juoksematta ja seuraava viikko taas kevyesti, koska halusin edelleen juosta puolikkaan alta pois. Olin sitä kauan suunnitellut ja tämän oli tarkoitus olla kevätkauden kohokohta.

Kun vihdoin pääsin viime lauantaina puolikkaan kimppuun, olo oli epävarma. Kuntohuippu oli ja meni, yllä näkyvän mittarin mukaan jo helmikuun lopussa. Keventelyviikkoja epäonnistuneen yrityksen ja sairastelun takia kertyi hulppeat neljä eli liikaa. Oikeassa jalassa vaivasi penikat ja reisi. Oikeastaan oikeaa jalkaa kokonaisuudessaan särki. Olin jo pidemmän ajan valitellut, että jalassa on kaikenlaisia outoja tuntemuksia. Penikkavaiva oli huomattavasti nostanut rumaa päätään sössityn testijuoksun ja tokan yrityksen välisenä aikana. Edes flunssataukoviikko ei saanut jalkaa paremmaksi. Minä tiesin, että nyt ei pitäisi juosta kisavauhtista puolikasta. Samalla tiesin myös, että jos en juokse nyt, niin sitten en ainakaan ennen talvea. Halusin kovasti juosta, ja minähän juoksin.

Kahden minuutin parannus puolikkaan ennätykseen ei lämmitä

Kuuden kilometrin kohdilla oikea jalka tuntui pettävän alta. Jokainen askel oikealla jalalla sattui ja tiesin, että pitäisi lopettaa. En lopettanut. Keskityin ottamaan jokaisen askeleen tavalla, joka tuotti vähiten kipua. Muut vaikeudet olivat juuri sellaisia kuin kisavauhdissa on. Epäusko jaksamisesta ja jäljellä olevasta kilometrimäärästä. Kangistuvat jalat ja ryhdille naurava keskivartalo. En jaksa itse juoksusta kirjoittaa sen enempää, koska oleellisin anti on siinä, että juoksin kipeällä jalalla. 

Tuon jälkeen ei ole tarvinnut juosta eikä juuri kävelläkään. Kaksi päivää molemmat jalat lonkasta nilkkoihin tuntuivat siltä kuin niitä olisi hierottu moukarilla. En ole koskaan saanut jalkoja yhtä kipeiksi juoksemalla. Oikean jalan nilkassa ja sääressä on vaikeasti kohdennettavia kipukohtia. Muutaman päivän kävelin tukea huonekaluista ja seinistä ottamalla, sen vähän minkä ylipäätään kävelin. Seuraavat kaksi päivää oikea jalka tikkusuorana ja jalkaterä ulospäin osoittaen. Pieni flunssakin tuli taas vaihteeksi podettua alkuviikosta. Nyt kuusi päivää juoksun jälkeen olen pystynyt kävellessä antaa jalan taipua vähän polvesta. Huomenna edessä viikon loma Georgiassa ja toiveissa on, että pääsen alas hissittömän talon viidennestä kerroksesta omin avuin.

Jos otan juoksuaskelia toukokuun loppuun mennessä, olen tyytyväinen.  

Viikko 13: heihei Garmin, tervetuloa Coros!

Olen ollut aikeissa ostaa uuden kellon jo jonkin aikaa. Kun olen seisoskellut odottelemassa GPS-signaalin löytymistä ja kärsimättömyys on nostanut päätään, olen miettinyt, että eihän tämä ennen näin ollut. Myös totuttua nopeammin tyhjenevä akku on aiheuttanut tympääntynyttä viime hetken lataamista täysissä juoksuvarusteissa odotellen. Odotan 15 prosenttiin ja laitan taustavalon offille. Koskaan ei ole kello simahtanut kesken lenkin, mutta joskus sammunut samalla hetkellä, kun olen painanut stoppia. Lähes kuusi vuotta käytin Garminia lenkeillä. Viime kesänä oli 1,5 kuukauden tauko lomavarustelutapaturman vuoksi, mutta muuten olen juossut kello kädessä. Kilometrejä kelloon kertyi 9500. Vähän teki mieli jatkaa kymppitonniin, mutta uuden kellon saatuani en tietenkään malttanut. Olen nihkeä uusimaan vielä toimivaa elektroniikkaa, koska se nyt vaan on turhaa. Tämä olikin ehkä nyt vähän kuritonta ja omien sääntöjeni vastaista, mutta Garminin annoin eteenpäin, joten ei kuitenkaan jäänyt tyhjän pantiksi laatikkoon lojumaan.

Coros Pace 2 on sopivan pieni luisevaan, lituskaan miniranteeseeni. Uuteen layoutiin ja "väärissä" kohdissa sijaitseviin toimintoihin on joutunut tietenkin totutella, mutta mitään valitettavaa en viikon käytön jälkeen keksi. Mietin kauan, viitsinkö vaihtaa pois Garminista. Olisi kivaa, kun koko suurenmoinen juoksu-urani olisi samassa sovelluksessa. Mutta käytän myös Stravaa, Runalyzea ja Smashrunia, joten ehkä selviän tästä, että Connectissa juoksut loppuvat kuin seinään. Coros-sovelluksessa on enemmän rakastamaani dataa, mutta epäilen tämän johtuvan siitä, että Garminini oli paljon vanhempaa vuosikertaa. Yleisesti ottaen vaihtajat tuntuvat pitävän Connectia ylivoimaisesti parempana sovelluksena. Tämä päätelmä pohjautuu täysin Redditin runningin keskusteluihin.

Vko 13 (Runalyze)

Ensimmäinen keventelyviikko ennen omatoimista puolikasta. Sykkeet koholla kaikilla peruskestävyyslenkeillä, mieli heti epäilevä. Tiistaina niin tuulista, että siinä rajoilla, kannattiko mennä ollenkaan. Oli työlästä ja ärsyttävää. Sunnuntaina ensimmäiset shortsikelit. Aurinkorasvaakin muistin ja viitsin laittaa, joten vuoden eka palaminen siirtyi tuonnemmaksi. Pilvetön taivas ja kaksikymmentä lämpöastetta rikki. Äh ja ah. 

Äh, koska sykkeet 10 lyöntiä normaalia korkeammalla. Voi ärsytys. Kyllähän tähän taas sitten tottuu. Mutta ei tämä olematon sietokyky aurikoa kohtaan lupaa hyvää toukokuun puolivälin Bakun puolikasta silmällä pitäen. Tässäpä onkin syy siihen, miksi haluan juosta kevään "päätapahtumana" omatoimisen puolikkaan niin pian kuin suinkin mahdollista.  

Ah, koska kevät! Kevät todellakin ansaitsee kaiken ylistyksen ja ihastelun, mitä sille osoitetaan.

Maaliskuussa 279 km.

Viikon paras: uusi kello ja uusi kevät

Viikon huonoin: huoli keventelyn toimimattomuudesta   

Säihkyvin säärin kevääseen

Varsin kolea maaliskuu on päättymässä keleihin, joissa olen voinut ulkoiluttaa kalmankalpeita jalkojani. Sepäs taas paikallisväestössä riemua nostattaa. Jalkojen väri on tuskin kuitenkaan suurin huvituksen aihe. Veikkaan vaatetuksen keveyden säähän nähden olevan eniten huomion kohteena. Aito bakulainen kun lenkkeilee pitkissä lahkeissa, takissa ja pipossa ainakin +15 asteeseen asti. Ne harvat, jotka ylipäätään siis lenkkeilevät. Paljaat sääret ovat kyllä ei-urheilupukeutumisessakin vähän kiistanalainen aihe. Jotkut paheksuvat, mutta varsinkin nuorempi polvi pitää paheksujia aivan takapajuisina. Olen päättänyt tämän asian suhteen tukea nuorisoa ja käytän juuri sellaisia vaatteita kuin haluan niin lenkillä kuin muutenkin. Olemattoman ohuet ihonväriset sukkahousut mekon kanssa 30 asteen helteessä tuntuu ahdistavalta mutta myös tekopyhältä. Mitä tulee juoksuvaatteisiin, en ole oikein ymmärtänyt, miten jokaista kurvia ja kumpua myötäilevät trikoot nähdään soveliaimpina kuin shortsit. Kulttuurierot ovat joskus lähes tulkoon mahdottomia ymmärtää. Suhtautuminen paljaaseen ihoon on ihan sieltä mahdottomimmasta päästä.    

Pakkoruuanlaittoa. Maapähkinä-papupata, joka ei kyllä ole pataa nähnytkään. Hyvää silti.

Omatoimiseen puolimaratoniin on nyt aikaa kaksi viikkoa. Kulunut viikko oli piikkiviikko. Kilometrejä kertyi 76. Jalat on väsyneet ja rakkoja löytyy ainakin viisi. En tiedä, miten rakkojen muodostumista voisi estää. Kengät ei ole liian pienet, sukat on hyvät. Olen niin tottunut varpaiden rakkoisuuteen, että enpä kamalasti niihin edes kiinnitä huomiota. Rumia ovat toki, mutta jalkani ovat muutenkin niin luisevat ja kolhot, että siinä ei paljon muutama rakko tilannetta pahenna. Tänään juoksin 22 kilsaa ja rakot hiersi 15 kilsasta eteenpäin todella ikävästi. Oli taivaallista päästä kotiin ja eroon sekä kengistä että sukista. Myös vuoden ensimmäisten aurinkorasvojen pesu iholta tuotti iloa. Nyt on kevät. Epätavallisen viileä ja märkä maaliskuu on melkein ohi.

Pitkän lenkin väsymysastetta lisäsi tämän viikon kovat vauhtiharjoitukset. Alkuviikosta 6x800m vetoja ja perjantaina kahdeksan kilsaa kisavauhtista. Vaikka selvisinkin noista ihan kunnialla, kisavauhtinen (5:05/km) tuntui aika murhaavalta. Tuulikin aikalailla ja minulla on vieläkin hakusessa vauhdin säätäminen vastatuuleen. Omatoimipuolikkaalle aion valkata suhteellisen tuulettoman päivän, mutta Bakun puolikkaan päivää en oikein voi valita. Reittikin on sellainen, että pahimmassa tapauksessa 10 kilsaa on vastatuulta. 

Aikaa kului viime päivityksestä taas viikkoja. Tässäpä vielä kolmen viikon lenkit ja toivottavasti kevät tuo tullessaan innokkaamman bloggaajan. Jos ei muuta, niin jotain valitettavaa varmaan aina löytyy.

Vko 10 (Runalyze)

Vko 11 (Runalyze)

Vko 12 (Runalyze)

Kohti uutta nousua

Blogini on harjoittelupäiväkirja ja tulee sellaisena pysymäänkin. Tämän postauksen kuvituskuvina on kuitenkin kuukauden Ukrainan-matkalla otettuja kuvia kesältä 2018.

Sairastelut on vihdoin takanapäin. Kaksi viikkoa sitten luulin tervehtyneeni ja lähdin lenkille 21.2. jopa vähän innoissani. Lenkki oli hämmästyttävän hyvä ja sykkeetkin pysyi alhaalla, mikä oli erikoista ottaen huomioon, että sairastelun jälkeen asia on yleensä päinvastoin. Runalyze näytti suoraan ylöspäin sojottavaa vihreää nuolta, joka tarkoittaa, että kunto on kovassa nousussa. Kaksi päivää myöhemmin juoksin vähän pidemmän lenkin vähän kovemmalla vauhdilla. Jo iltaan mennessä oli kaktus kurkussa ja nieleminen oli inhottavaa. Pidin tämän jälkeen kolme juoksutonta päivää. Sunnuntaina 27.2. juoksin kympin mahdollisimman rauhallisesti. Runalyze antoi suoraan alaspäin sojottavan punaisen nuolen. Vähäinen harjoittelu alkoi näkyä. Kilometrejä viikkoon  kertyi 24. Helmikuun kokonaissaldoksi 185.

Viime viikko menikin normaalisti videllä lenkkikerralla. Pelkkää pk-vauhtia ja lenkkien pituutta lyhentäen. Sairaana olon jälkeen paluu kestää ärsyttävän kauan. Onneksi ei ole mihinkään kiire. Lihaskuntoharjoittelu on taas vaihteeksi tippunut kokonaan pois. Ajattelen, että joudun niihin hommiin vasta sitten, kun olen takaisin siinä kohdassa, missä olin ennen taukoa. Jonkinalsta itsepetosta varmaan pohjimmiltaan, mutta kaikki tekosyyt ovat tervetulleita, kun tavoitteena on lihaskunnosta laistaminen. Viikon treeneistä oli selvästi terävyys kateissa ja laiskottikin aikamoisesti useampana päivänä. 45 km näytti viikon loppusaldo. Nyt yritän paluuta harjoitusohjelman pariin ja jatkaa siitä, mihin kolme viikkoa sitten jäin.

Olen nyt lopullisesti haudannut ajatuksen siitä, että pääsisin tässä kuussa juoksemaan puolikkaan kisatilanteessa ulkomailla. Sopivaa kisaa ei vain ole löytynyt ja matkustusintokin on juuri nyt olematon. Omatoimisen puolikkaankin ajattelin siirtää huhtikuun puolelle, jotta ehdin tästä vielä rakentaa kuntoa. Eilen tuli tietooni, että Bakussa järjestetään puolimaraton toukokuun puolivälissä. En tiedä, haluanko juosta omatoimista vain kuukausi ennen tuota. Toisaalta Bakun puolikkaan ajankohta on jo todella lämmin. En tule ikinä suoriutumaan tuosta kisasta niin nopeaa kuin viileimmissä sääoloissa. Siksi haluaisin juosta puolikkaan ennen kuin sää lämpenee kunnolla. Haluan hyvän ajan ja enkan! Tuo toukokuun kisa sen sijaan tulee menemään läkähtyen ja aurinkoa kiroten ilman toivoakaan, että edes uskaltaisin yrittää saada kaikki tehot irti. Tämmöistä etukäteistuskailua helteistä jo maaliskuun alkupuolella.

Sairastelutaukoa

Kun harjoittelu tyssää sairastumiseen, niin yleensä harmittaa. Juuri nyt sairastelevia tuntuu olevan joka puolella, joka on tehnyt asiasta ehkä hieman vähemmän harmittavan. Joukkosairastaminen on helpompi hyväksyä. En ole suinkaan ainoa joka joutuu nyt vähän kärsimään. Olen aika huono potilas. Voivottelen ja vaikeroin enemmän kuin on tarpeellista. Huokailen ja tuskailen. Piipitän, että en saa enää ikinä elämässäni nukuttua, koska kurkku on liian kipeä ja hengitystiet niin limaa täynnä, ettei kenelläkään varmaan koskaan ole ollut koko maailmankaikkeuden historiassa. Ja jos on ollut, niin he kylllä sitten myös kuolivat siihen. 

Kuumekin nousi. Eihän minulla ole kuumetta juuri ikinä. Lisätodiste siitä, että nyt kyllä on aivan älyttömän kipeää menoa. Vimeksi olin kuumeessa vuonna 2018, kun malawilainen vatsatauti pani parastaan. Mittailin kuumetta puolen tunnen välein ja raakuin, että joudun katsoa olympialaisia sairaana. Siis mitä? Eihän sairastamiselle ole juuri parempaa ajankohtaa kuin olympialaiset. Katsoin kelkkailut, lumilautailut ja jopa hiihdot, joka on minulle ihan viimeisimpiä penkkiurheilulajeja. Öisin katsoin NHL-otteluita, koska nukkuminen oli mitä oli.

Hyi, taas teetä!

Viikon juoksutauko tuntuu pitkältä. Jalat ovat sentään levon ansiosta täysin vaivattomat ja virkistäytyneet. Suurehkot kilsamäärät huomasi jaloissa ja lähes aina ne olivatkin ainakin vähän väsyneet. Hyvien jalkojen vastapainoksi pelkään, että kaikki kuuden vuoden aikana kerätty juoksukunto on menetetty. Tiedän tietenkin ettei niin ole, mutta siltä se silti tuntuu. Ensimmäisellä sairastelun jälkeisellä lenkillä sykkeet tulevat olemaan korkeat ja siitä saan sopivasti taas lisää vettä myllyyn. Minähän sanoin että pitää aloittaa ihan alusta. Saatan uhkailla lopettavani koko harrastuksen, koska tämä on ihan tyhmää tai joku muu aikuismainen syy. 

Pakko tunnustaa, että kävin lenkillä vielä siinä vaiheessa, kun olin aika varma, että flunssa oli tuloillaan. Tämä saattaa olla tyhmän pään kärsimyksiä. En kuitenkaan voi tietää, kuinka paljon Viimeisellä Lenkillä oli vaikutusta taudin kuvaan. Tuskin ainakaan auttoi.

Voikohan naisilla olla man flu? Jos joku joskus asiaa tutkii, niin olen riemumielin mukana tutkimuksessa.

Vko 5 (Runalyze)

Vko 6 (Runalyze)

Helmikuun alkupuolisko meni hyvin  ja kiitettäviä kilometrmääriä juosten. Ehkä ne juoksupohjat ei ole tässä siis minnekäään kadonneet. 

Viikko 4: kymppi alle 48 minuutin

Testikympin lenkura Garmin Connectissa, "farkkukangas" on merta

Kuluvan vuoden alkupäivinä päätin juosta tammikuussa omatoimisen testijuoksun sekä vitosella että kympillä. Vitonen tuli kärsittyä jo aiemmin ja siitä en selvinnyt yhtään nopeammin kuin aiemminkaan. Kympillä sen sijaan tiesin olevan helppoja sekunteja napsittavana. Edellisestä täysiä juostusta kympistä oli kulunut aikaakin jo yli vuosi. Kyttäilin sääennusteista päivän, jolloin tuuli olisi mahdollisimman vähän juoksua haittaava tekijä. Sellainen sattui keskiviikolle, joten tilaisuuteen oli tartuttava, jos halusin testijuoksun tammikuun aikana suorittaa.

Tähtäsin minuutin aikaparannukseen, joka olisi tarkoittanut loppuaikaa 48:15. Suunnittelin juoksevani 4:50/km ja puristavani tarvittavat sekunnit lopussa. Kaksi ensimmäistä kilometriä meni pari sekuntia liian kovaa. Kolmannella iskikin jo epätoivo, että en pysty ylläpitämään vauhtia loppuun asti. Jalatkin tuntuivat kankeilta. Kilometriaika oli koko juoksun hitain, 4:53. Kilsat neljästä kuuteen oli helpoin vaihe. Ihan kuin kroppa olisi lämmennyt touhuun vasta tuolloin. Tein kyllä alkuverkkana 15 minuutin hölkän ja pari spurttia sekaan, mutta ehkä hyötyisin intensiivisemmästä lämmittelystä. Kymppi on tarpeeksi pitkä matka siihen, että ehtii miettiä, mitä pitäisi seuraavalla kerralla tehdä paremmin. Seitsemän kilometrin jälkeen homma muuttui taas vaikeammaksi ja teki mieli antaa olla ja löysätä. Auttoi kun aloin miettimään jäljellä olevaa matkaa. Enää alle kolme jäljellä, ei ole matka eikä mikään. Tässä vaiheessa tiesin pääseväni tavoitteeseeni. Se tsemppasi, mutta samaan aikaan myös antoi minulle luvan olla raastamatta sillä tavalla kuin täysiä juostulla kympillä kuuluisi raastaa. Kärsiminen on kovin ikävää. Viimeisen kilometrin kirin vielä aikaan 4:36 ja loppuaika pysyi kymmenisen sekuntia alle 48 minuutissa.

Keskiyske oli 169, maksimi 181. Elämäni hirveimmässä tuskakisassa, 11 kilsaa poluilla, vastaavat lukemat olivat 184 ja 196. Kertoo siis siitä, että en testijuoksussa saa itsestäni millään samoja tehoja irti kuin kisassa. Se on toki ihan ymmärrettävää, mutta vähän enemmän pitäisi pystyä epämukavuutta sietämään, vaikka olisikin yksin matkassa. Toinen havainto oli sellainen, että lopussa keuhkot olivat ihan ok - senhän voi päätellä jo noista sykkeistä -, mutta jalat eivät. Eli taas näkyy se, että lihaskuntoharjoittelun parissa en ole viihtynyt. Viime viikolla tein sentään maanantaina 45 minuutin kotijumpan käsipainojen avulla ja lisäksi kahtena päivänä lenkin jälkeen lyhyen lihastreenin. Jostakin on pakko aloittaa.

Vko 4 (Runalyze)

Tiistain lenkillä Garminista hupeni virta nopeaa tahtia. Juoksusta tallentui kelloon pituus, aika ja tahti. Ei sykkeitä eikä kilometriaikoja. Kellosta ei siirtynyt Garmin Connectiin minkäälaista dataa. Läppärillä asiaa ihmettelin ja huomasin aktiviteettitiedoston olevan tyhjä. Minulla on kesällä 2016 ostettu Forerunner 220 ja se on alkanut viime kuukausien aikana temppuilla. Joulun aikoihin tuttava meni käymään Britanniassa ja olin jo tilaamassa hänen paluumatkatavaroihin uutta kelloa, mutta sitten nykyinen kelloni toimikin moitteettomasti pari viikkoa ja piheyksissäni annoin asian olla. Toivon, että tulen lakkoilevan ja yllätyksellisen kelloni kanssa toimeen vielä jonkun aikaa. Coros Pace 2 on alustavasti pääsemässä seuraavaksi juoksukelloksi.  

Tammikuun viimeinen lenkki oli 12 mailin eli reilun 19 kilometrin mittainen. Minun juoksuohjelmat ovat aina maileissa, vaikka muuten ajattelenkin metrijärjestelmällä. Olo oli vähän ponneton ja oikeassa pakarassa pisteli ja vihloi. Pari koiratuttavuutta aiheutti myös hieman harmia, kun juokseva ihminen on niin kovin innostavaa ja hypityttävää. Tammikuussa kilometrejä 286, ihan hyvä.

Viikon paras: kympin enkka

Viikon huonoin: jumia siellä sun täällä

Viikko 3: paljon kilsoja ja vähän vauhtiakin

Juoksin viime viikolla 76 kilometriä. Se on aika monta. Paitsi jos asiaa tarkastelee enemmän juoksevien näkökulmasta. Minulle tuo oli kuitenkin enemmän kuin koskaan. Tarkalleen ottaen 1,5 kilometrä enemmän kuin edellinen määräennätysviikko, joka syntyi viime syskynä maratonharjoittelun yhteydessä. Nyt en harjoittele maratonille. Näillä näkymin harjoittelen omatoimiselle testipuolikkaalle. Elättelen vielä toiveita, että kisakalenteriin putkahtaa itselleni sopiva kisa maaliskuun 20. päivälle. Aivan älyttömän kauan en enää aio odotella. Persialainen uusi vuosi on Azerbaidzanissa viikon mittainen loma ja sehän heijastuu lentojen hintoihin aika näppärästi. Mieluummin varaan mahdollisimman kohtuuhintaiset lennot juoksuttomalle lomalle kuin odottelen viimeiseen hetkeen asti mahdollisuutta päästä ottamaan osaa harrastelijoiden hölkkäkisaan. Kaikki on niin suhteellista ja yhtäkkiä 76 juostua kilometriä ei tunnukaan kovin merkitykselliseltä.

Päivissä on alkanut olla valoa. Siinä samalla juokseminen on alkanut huvittaa enemmän. Tiesin, että näin tulee käymään. Olen jopa päässyt juoksemaan valoisaan aikaan. Viime viikon pitkän lenkin sain juosta kokonaisuudessaan auringossa kylpien. Tuulikin oli lähinnä sivutuulta, joten senkään takia ei ollut syytä kiukutella. 2,5 tuntia meni nopeasti. Epäilin vähän jalkojen kestävyyttä. Pe 16 km, la 13 km ja su 22,5. Siinä on jo kilsa poikineen ilman välipäiviä. Jalkoja alkoikin vähän särkeä lenkin viimeisen kolmanneksen aikana. Palautuminen tuntuu kuitenkin tapahtuvan nopeasti. Muistan, kuinka elämäni ensimmäiset yli 20 kilometrin taivallukset saivat olon lähes tulkoon sairaaksi koko loppupäiväksi. Makasin sohvalla viltin alla toipumassa. Nykyään pystyy, jaksaa ja viitsii onneksi tehdä muutakin. 

Vko 3 (Runalyze)

Keskiviikkona ohjelmassa oli 800 metrin vetoja puolikkaan kisavauhdilla. Jalat olivat edellisen päivän jumppailusta aika kankeat, mutta helposti pääsin tavoitevauhtiin kuitenkin. Perjantaina epäilin vähän harjoituksen mielekkyyttä, kahdeksan kilsaa hieman puolikkaan vauhtia kovempaa. Olikin kuitenkin todella hyvä meno, viikon paras lenkki. Suhtaudun aika pelokkaasti kahden näin kovan harjoituksen tekemiseen viikon aikana. Toki kevyitä kilometrejäkin tuli kiitettävästi. Silti usein mietin, pitäisikö kuitenkin juosta vieläkin enemmän peruskestävyysalueella. Sykkeet olivat kyllä loppuviikosta hivenen koholla. Niitä pitää siis taas seurata. Nyt on kuitenkin kokonaisuutena positiivinen suhtautuminen juoksuun. Kannatti rämpiä niiden vähemmän innostuneiden viikkojen läpi.

Viikon paras: huvitus palasi

Viikon huonoin: polvitaive vähän oudon tuntuinen 

Tuulesta tuumaan

Yleisin valitukseni koskee tuuliolosuhteita. Voi sitä narinan ja ärtyneisyyden määrää, kun tuulee liikaa. Varsinkin nyt, kun ilmanala on yleisesti ottaen aika viileä ja voisi sanoa, että ilmassa on talven tuntua. Sellaisissa olosuhteissa tuuli tuntuu kylmältä. Ja sepä ottaa päähän oikein kunnolla. Jos tuulee niin kovaa, että sisäpihan parvekkeen hyttysverkko-ovi paukkuu tuulessa, niin en yleensä käy juoksemassa. Siirrän lenkin toiselle päivälle. Kuluneella viikolla kävi kuitenkin niin, että tuulisemman päivän lenkkiä ei ollut aikataulullisesti mahdollista enää siirrellä yhtään minnekään. Tuloksena oli tällainen sykedata:

Menomatka meni rallatellen. Myötätuuli ja kaikki hyvin. Paitsi tuo yksi piikki, joka oli todella navakkaan vastatuulen puuskaan reitin tehdessä mutkan. Aika pian tämän piikin jälkeen saavutin lenkin puolivälin ja käännyin ympäri kohdatakseni vastatuulen. Jälkimmäisen puoliskon sahalaitainen sykekäyrä kertoo, milloin tuuli otti kierroksia. Otin kyllä itsekin kierroksia. Kahdesti jouduin kävellä, koska eteneminen oli ehkäpä samanlaista kuin täillä tervassa. Keskituulennopeus lenkillä oli 13 m/s, puuskat sitten ties mitä, mutta pointtina se, että en kokenut reissua millään tavalla mielekkääksi. Vastatuulipuoliskolla teki mieli huutaa kahdelle vastaan tulleelle lenkkeilijäparalle, että odottakaas kun käännytte takaisin, kyllä hymy hyytyy. Toki voi olla, että olivat jo juosseet vastatuuleen, kääntyneet takaisin, nauttivat myötätuulesta ja hymyily oli vain empatiaa/sääliä/ivaa minua kohtaan. Keskisyke ekalla puoliskolla 132, tokalla 147. Pk-lenkeillä, joihin tuuli (tai helle) ei vaikuta, sykkeeni pysyy tavallisesti samalla tasolla koko lenkin ajan.

En muuten aio enää ikinä muuttaa kaupunkiin, jolla on tuulinen maine. Ihan sama, mitä muita houkuttimia paikka tarjoaa. Tuuli pilaa kaikenlaisen ulkona olemisen liian tehokkaasti.  

Neitsyttorni tyynessä illassa

Viiden kilometrin testijuoksua tuli taas yritettyä ja eipä siitä tullut sen ihmeempää. Pari sekuntia jäin ennätyksestä, mutta en olisi niillä jaloilla parempaan pystynyt, vaikka olisi kirveellä ajettu takaa. Veikkaan, että olen nyt saavuttanut sen pisteen, jossa helposti saavutettava kehitys on menneiden päivien iloja. Enää ei ole tiedossa huimia ennätysparannusloikkia. Mutta ei se mitään. Aion juoksennella testijuoksuja nyt vähän useammin. Paras olisi, jos niihin suhtautuisi niin kuin kisoihin ja keventelisi asianmukaisesti, mutta näin en varmaan malta kuitenkaan toimia. Jalkoihin tarvisin lisää voimaa, mutta tämä on valitettavasti suunnitteluasteella. Tuumasta toimeen ei kohdallani kovin usein onnistu. Yleensä tuumasta toiseen toteutuu paremmin.

Suunnitelmissa oli juosta Lissabonin puolimaraton maaliskuussa. Se kuitenkin on siirretty toukokuulle. Mitään sopivaa vaihtoehtokisaa Lissabonille ei ole ilmestynyt. Kyproksella olisi lupaava kisa, mutta muuten Kypros ei kiinnosta lomakohteena yhtään, joten tuskinpa viitsin viikkoa "tuhlata" tuohon. Saattaa siis käydä niin, että menee omatoimiseksi testijuoksupuolikkaaksi. Hiukan kyllä harmittaa, koska tuo on kuitenkin 50% koko vuoden kisakalenteristani.

Vko 1 (Runalyze)

Vko 2 (Runalyze)

Olen aloittanut vuoden suhteellisen ahkerasti. Edelleenkään ei huvita juurikaan, mutta yritän olla keskittymättä siihen. Teen lenkkien päätteeksi lyhyitä 10 minuutin lihaskuntotuokioita. Näin saan ujutettua tuota vastenmielisyyttä edes vähän viikko-ohjelmaan. Lisäksi yritän tehdä yhden täsmittaisen lihaskuntopiirin viikon ekana juoksuttomana päivänä. Kahteen kertaan en veny, koska haluan pitää yhden lepopäivän viikossa. Enkä pysty edes kuvitella, että viitsisin jumppailla pidemmän kaavan mukaan niinä päivinä, kun käyn juoksemassa. Putkirullailu on vähän unohtunut ja venyttelykään ei ole niin tunnollista kuin ennen. Pitää taas pyrkiä parantamaan tapoja.