2018: Vihdoin helpottaa

Juoksuvuosi 2018 oli kaksijakoinen. Eka puolisko meni kirjaimellisesti paskaksi. Voin kertoa kokemuksen tuomalla varmuudella, että aikuisellakin voi olla sellainen vatsatauti, ettei ehdi asioimaan pöntölle asti. Varsinkin siinä vaiheessa, kun ruikku on lentänyt viikon verran ja alkaa olla niin heikko olo, että pelkkä sängystä ylös nouseminen on hidasta ja huteraa. Tähän episodiin miehen kanssa viittaamme usein sanomalla afrikkalainen vatsatauti. En tiedä, oliko taudilla sinällään mitään tekemistä silloisen asuinmantereemme kanssa, mutta en koskaan ole vastaavaa suihkupersustautia kokenut ja toivottavasti en ihan pian tule kokemaankaan. Toipumisprosessi oli varsin hidas ja pitkä. Monen monta juoksuyritystä sykkeiden takoessa 180 tienoilla, joka on minulle n.90% maksimisykkeestä, päätyi turhautumiseen ja varmaan useamman kerran tuli uhkailtua harrastuksen lopettamisella. Pidempi totaalitauko olisi varmasti ollut paikallaan, mutta ei vain malttanut.

Sitten penikat pakotti parin viikon juoksutaukoon. Jonka jälkeen sairastin perusnuhakuumeen vähän pidennettynä versiona. Tämän jälkeen olikin ehditty jo toukokuun loppuun. Päätin kuitenkin osallistua elämäni ensimmäiseen juoksukisaan. 10 kilsaa teeplantaaseilla. Ensin alamäkeä ja sitten ylämäkeä. Huonostihan siinä kävi heti, kun siirryttiin ylämäkiosioon. Kävelyksi meni, mutta niin näytti menevän lähes kaikilla muillakin. Kipinä juoksutapahtumia kohtaan kuitenkin tuolla reissulla syntyi. Heinäkuussa Malawi jäi taakse ja loppukesästä asuinmaaksi vaihtui Romania. Paska reissu, mutta tulipa tehtyä. 

Teeviljelmiä Blantyren liepeillä Malawissa

Eurooppaan muutto ehkä pelasti juoksuharrastukseni. Olin kyllästynyt juoksemaan huomion, naureskelun ja huutelun kohteena. Ja reittivaihtoehtojen puute oli myöskin todella puuduttavaa. Mutta saapuminen eurooppalaiseen kaupunkiin muutti kaiken. Elämä, ja juoksu siinä mukana, tavallaan normalisoitui. Ja sitten huomasin eräänä päivänä, että minä tykkään juosta! Voi luoja, jos joku olisi joskus tullut sanomaan, että jonain päivänä vielä juoksen muutenkin kuin pakkoliikunnan takia. Mutta huomioitavan arvoista on, että tähän tykästymiseen meni kolme vuotta. Niin... Jotkuhan väittävät, että muutaman viikon kun jaksaa liikkua, niin siihen jää koukkuun. Varovaisimmat sanovat aikarajaksi pari kuukautta. Tässä valossa kolme vuotta on toki ihan helvetinmoisen pitkä aika, mutta en aio tämän suhteen valehdella kysyttäessä. En edes juuri juoksun aloittaneille.

Juoksin lokakuussa Bukarestin maratonin 10km:n nuhaisena aikaan 57:30. Pari viikkoa myöhemmin mailin (1,6km) huippukivassa tapahtumassa ajassa 7 minuuttia ja pari sekuntia päälle. Tuosta ei kyllä pystynyt yhtään nipistämään, aivan äärimmilleni pinnistelin. Yhteen polkujuoksukisaankin osallistuin. Jäi kyllä viimeiseksi, sen verran tympeä juttu oli. Polulta ryteikköön poukkoilu, jotta pääsi hitaampien ohi, ja jatkuva nilkan muljahtamisen pelkääminen eivät kamalasti innostaneet. Lisäksi toki aloitin aivan liian kovalla vauhdilla ja olin ihan puhki jo ennen puoliväliä. 11km on yllättävän pitkä matka juosta, jos kuusi kilsaa menee taistellessa vauhdin hiipumista vastaan.

Paras omatoiminen testivitonen vei edelleen runsaanlaisesti aikaa; 27:30. Parannusta edelliseen vuoteen oli vaivaiset 30 sekuntia. Tässäkin varmaan lahjattomuuden lisäksi näkyi myös säännöllisen harjoittelun puute. Koko vuonna kilometrejä kertyi 1189. Olen tästä aika yllättynyt, koska mieleen on jäänyt vain se, että "aina" oli harjoittelutauko menossa syystä tai toisesta.

Minun ikäiseni eivät taida enää ihmiskauppiaita kiinnostaa

Viikon lenkit meni lähes ennätyskivuttomasti ja sainpa jopa raavittua kaikki harjoitusohjelman neljä juoksukertaa kokoon jo ennen sunnuntaita. Onkin ollut mukava viettää sunnuntaita niin, ettei puolet päivästä mene pitkään lenkkiin ja toinen puolikas siitä toipumiseen. Toimeton sunnuntai jostain syystä tuntuu paljon arvokkaammalta kuin toimeton lauantai. Vietän yleisesti ottaen aika laiskaa elämää, viikonloppuna on pakko olla yksi päivä, jolloin ei halutessaan tarvi tehdä mitään. Siis yhtään mitään.

Tiistaina oli vielä sen verran jäisiä kohtia kaduilla, että meni puistojuoksuksi. En kyllä voi olla ihmettelemättä, miksi kaupunki jättää lumet jalkakäytäville. Lumi tallaantuu äkkiä jäisiksi poluiksi ja apaut joka paikasta on lumet sulanut siinä vaiheessa, kun nuo jäiset junnut on vielä olemassa. Toisaalta, tässä maassa on paljon asioita, joiden ymmärtämiseen aivokapasiteettini ei riitä, ja tämä on ehkä niiden pienimpien asioiden joukossa. Superhitaasti lenkkeilin sateessa ja tuulessa, eipä näkynyt muita. Jotain vettähylkivää olisi kaivannut päälle, mutta ei jaksanut alkaa etsimään muuttolaatikoista, jotka on tuossa nyt 1,5 vuotta odottanut purkajaansa. 6,5km, 7:06/km, 46min12s, syke 65% max

Kotoisaksi käynyttä kaunista arkkitehtuuria

Keskiviikkona mailin vetoja ja tästä onkin tullut tämän hetken suosikkiharjoitukseni. Mailin intervallien tavoitevauhti on 30-45 sekuntia maratonvauhtia kovempi. Ongelma on siinä, ettei minulla ole mitään maratonvauhtia. Menen sitten ihan sellaista vauhtia kuin tuntuu. 5:30/km tuntuu kivalta ja ei aiheuta etukäteisahdistusta. Neljä vetoa ja kolmen minuutin hölkkäpalautukset. Oli hyvä. 9,7km, 5:53/min, 57min21s, syke 74% max

Perjantaina illalla 5km, 6:49/km, 34min15s, syke 65% max. Pitkä lenkki oli sunniteltu seuraavalle aamulle ja siksi juoksemaan lähtö edeltävänä iltana arvelutti vähän. Mutta olisihan se nyt vähän erikoista, jos näin rauhallinen lenkki painaisi yhtään missään. Lyhyillä pk-lenkeillä ei tule oikeastaan edes sellainen tunne, että olisi harrastanut liikuntaa. Mutta hyvin on vielä mielessä ne ajat, kun tälläinen vastaava pyrähdys sai koko pään helakanpunaiseksi. Antti Muurisen tavoin voisi todetta, että eteenpäin on menty.

Sitten olikin lauantaina vuorossa juoksu-urani pisin lenkki. Edellinen enkka oli joulukuulta, kun taivalsin 31 kilometriä. Nyt laitoin kilsalla paremmaksi. Tätä pidemmäksi ei tule menemään, koska tuohonkin meni 3,5 tuntia ja alkaa olla siinä rajoilla, että onko mitään järkeä. Aamulla tuli matkaan lähdettyä, varikkopysähdys ja risteykset lisäsi kokonaisaikaan 20 minuuttia. Ihan reippaasti oli iltapäivän puolella siinä vaiheessa, kun takaisin kotiin könysin. Juoksin osittain itselleni tuntemattomia alueita ja paikoitellen oli kovin rikkonaista ja kuoppaista pintaa tarjolla, ränsistyneitä rakennuksia ja aavemaista tunnelmaa. Tyhjinä ohi kolistelleet ratikat kruunasi kokemuksen. Vähän jo mietti, että onkohan nämä jotain seutuja, missä joutuu ihmiskauppajengin kaappaamaksi. Ilokseni kuitenkin tajusin, että minun ikäiseni eivät taida enää ihmiskauppiaita kiinnostaa, joten pelko pois. Kaikenmoisia ajatuksia noin pitkällä lenkillä ehtii kyllä päässä käväistä. 20 kilsan kieppeillä huomion ekan kerran, että alkaa tuntua jaloissa. Suhteellisen helposti tuli kuitenkin loppuun ja olisi voinut jatkaakin. Sykkeet pysyi kurissa koko matkan ja juoksuitsetunto kohosi taas uusiin sfääreihin. 32,2km, 6:25/km, 3h26min, syke 69% max

En kanna lenkillä koskaan puhelinta mukana ja harvat blogissa olevat kuvat onkin otettu ihan muilla asioilla liikkuessa. Näkymät on toki samoja kuin lenkeilläkin.

Viikon kilometrit: 53,5

Viikon paras: kokonaisuus

Viikon huonoin: epämääräisiin kaupunginosiin eksyminen

Jalkapohjat oli tulessa puoliväliin mennessä

Lähilampi tutuksi

Kahdeksan kertaa sai sunnuntaina lenkuraa taivaltaa, jotta 29 kilometriä tuli täyteen. Mitään päänräjäyttävää tylsyyttä tai pitkästymistä en kuitenkaan kokenut, vaikka siihen olin täysin varautunut. Yleispessimistinen elämänasenne kantaa aika pitkälle. Negatiivisia yllätyksiä ei hirveän usein pääse syntymään, kun on lähes aina varautunut siihen, että huonosti menee kuitenkin. Loskaa ja vettä oli aikamoisia määriä ja kengät oli läpimärät ennen kuin pääsin edes 100 metriä kotiovesta. Näppäränä ihmisenä muistin, että mullahan on lähes käyttämättömiksi jääneet polkujuoksukengät jossain kaapissa. (Ei ollut polkujuoksu niin mukavaa, että olisi tavaksi jäänyt. Kaksi kertaa taisin käydä.) Täyskäännös ja kenkien vaihto. Kyllähän minä siinä ajattelin, että ei ole kamalan hyvä idea laittaa lähes uusia kenkiä 29 kilometrin lenkille. Ei varsinkaan polkukenkiä asfaltille. Toinen vaihtoehto olisi ollut kumisaappaat, joten mitään varsinaista valinnan vaikeutta ei ollut. Siinähän kävi sitten niin, että jalkapohjat oli tulessa puoliväliin mennessä. Rakkojakin tuli aika kasa. Mutta hei jalat pysyi kuivina! Matka ei tuntunut mitenkään erityisen pitkältä ja jalkapohjia lukuunottamatta ei kolottanut tai juuri väsyttänytkään. Antoi aika paljon uskoa siihen, että ihan hyvä tästä vielä tulee. PowerBarin PowerGel Hydrojakin tuli samalla testattua ja nuohan on niin kuin joisi mehutiivisteestä tehtyä liian väkevää mehua. Kaikenlainen geelimäisyys ja hyytelömäisyys loistaa poissaolollaan. Mahtavaa. 29km, 6:38/km, 3h13min, syke 72% max

Pitkän lenkin lämmittelynä oli lauantaina 6,5km, 6:29/km, 42min18s, 71% max

Viikon kilometrit: 48,6

Viikon paras: PowerGel Hydro

Viikon huonoin: loskalumijääsotku

Auraamattomat ensilumet

Kaupungin budjettiriihessä unohdettu jalkakäytävien auraus, mutta puistot sentään muistettu. Siellä puuhasteltiin heti aamutuimaan, jalkakäytävät edelleen yli vuorokausi lumentulon jälkeen putsaamatta.

Alkuviikon kevät vaihtui pikavauhtia talvisiin maisemiin. En ole mikään lumen ystävä ja vielä vähemmän silloin, kun sen kanssa ei vain osata toimia. Minulla olisi sunnuntaina ohjelmassa 18-mailinen, eli 29 km, ja tökkii kyllä aika pahasti ajatus sen taivaltamisesta kolmen kilometrin lenkuraa kiertäen. Sääennusteen tsekkaaminen parin tunnin välein eri lähteistä ei ole saanut ennustetta muuttumaan. Lumi pysyy ensi viikkoon asti. En haluaisi hirveästi harjoituskertoja skipata tässä vaiheessa, koska ei-juoksuaikataulu tulee olemaan loppukuussa tiukka ja silloin on varmaan pakko joustaa juoksun kustannuksella.

Tällä viikolla olen ehtinyt lenkille kahdesti. Tiistaina arvoin, mennäkö vai eikö, koska kurkku oli kipeänä. Menin lopulta ja hölkkäsin niin hitaasti kuin suinkin mahdollista ja eipä tuosta ollut mitään seuraamuksia. Kurkkukipukin on jo ollut ja mennyt. Kuinka paljon hyötyä noin matalasykkeisestä ja lyhyestä lenkistä sitten on. En tiedä, mutta tuli jo tehtyä. 6,5km, 7:07/km, 46min18s, syke 63% max 

Torstaina oli vuorossa 800 metrin vetoja kympin kisavauhtia, eli n. 5:10/km. Oli vähän jäätä siellä sun täällä ja osa energiasta meni sen jännittämiseen, että pysyykö pystyssä vai ei. Ihan siedettävän rajoissa juoksu meni, mutta kivempaa oli päästä kotiin makaamaan sohvalle. Ennen makoilua tein tosin Redditin runningissa kyllästymiseen asti suositellun juoksijoiden voima- ja liikkuvuustreenin SAM:n. Kamalaa kuraahan tuollainen pienimuotoinen nitkuttelu on, mutta täytyy tunnustaa, että pari kuukautta lähes jokaisen lenkin jälkeen tuota tehtyäni en enää jättäisi pois. Varsinkin lonkkien liikkuvuus on parantunut huomattavan paljon. Hommaan on ryhdyttävä lähes samalla sekunnilla, kun lenkiltä kotiutuu. Istunpa tässä pari minsaa ja tsekkaan Garmin Connectin ja Stravan. Ei onnistu. Tekemättä jää. 6,5km, 5:49/km, 37min55s, syke 76% max

Mieluummin vaikka siivoaisin lattiakaivoja

Jee helmikuu. Tammikuun tympeyden jälkeen helmikuu tuntuu aina armolliselta. Joku säätilojen hetkellinen sekoaminenkin on tapahtunut ja täällä on vietetty talvea +16 asteen lämpötiloissa. Aamu-uutisissa sanottiin maanjäristysriskin olevan suuri keskivertoa huomattavasti korkeamman lämpötilan takia. Kuulosti ihan käsittämättämöltä ja ajattelin googlailla asiaa, mutta parempi ehkä olla tietämätön tällä kertaa.

Torstaina tein puistossa 400 metrin vetoja vitosen kisavauhdilla ja oli vaikeaa. En ikimaailmassa pystyisi tällä hetkellä juoksemaan viittä kilometriä tuolla n. 4:50/km -tahdilla. Keuhkot varmaan räjähtäisi jo ennen puoliväliä. Epäilenkin vähän, että kuukausi sitten juostu vitosen testilenkki, josta siis 5km:n kisavauhdin otin, oli Garminilta mittausvirhe. Juoksin 7x400m 200m palautuksilla ja ehkä juuri ja juuri olisin vielä kahdeksannen saanut tehtyä, mutta onneksi ei tarvinnut. Sykkeet vetojen aikana jäivät kyllä 20 lyöntiä, eli 10 prosenttiyksikköä maksimista, mutta tuntui todella pahalta. 6,5km, 5:46/km, 37min35s, syke 78% max

Lauantaina oli ihmisiä liikenteessä jo aamupäivällä hermostuttavan paljon. Yhden metroaseman liepeillä jäin mottiin aika pahasti. Jälkeenpäin puhuin yhdelle tutulle, miten vaikeaksi koen Bukarestin kaduilla juoksemisen. Tuttava totesi pitkän purkaukseni jälkeen vain, että sen takia kaikki juokseekin puistoissa. En yksinkertaisesti kestä ajatusta, että juoksisin kaikki lenkit samaa reittiä. Tätä joutui edellisissä asuinmaissa tekemään ihan tarpeeksi. Stravasta huomasin, että joku juoksee urheilukentän juoksuradalla n. 50 kilsaa viikko toisensa jälkeen. Mieluummin vaikka siivoaisin lattiakaivoja. 6,5km, 6:30/km, 42min42s, syke 66% max

Sunnuntaina olikin sitten kivaa ja helppoa! Tämä tuli yllärinä. Olin varautunut siihen, että matka tulee tuntumaan pitkältä ja tylsältä. Kaksituntinen menikin ihan tuosta vaan. Paikallaan oloakin kertyi koko lenkin aikana vaivaiset viisi minuuttia. Saattaa olla jonkinmoinen ennätys. Vauhti oli todella hidasta, mutta sekään ei turhauttanut. Tuntui keväiseltä ja kevyeltä. Vasen sääri oli epäilyttävän normaali. Torstaina siinä oli vielä selkeästi arkuutta, kun kädellä painoi. En edes muista, milloin viimeeksi vasen jalka on ollut näin oireeton. Joskus ennen juoksuharrastuksen aloittamista? Ehkä se on vihdoin myöntänyt tappionsa. 17,8km, 6:50/km, 2h2min, syke 66% max

Kurkku on limainen ja omituisen tuntuinen. Taas.

Viikon kilometrit: 37,4

Viikon paras: pitkä lenkki

Viikon huonoin: keuhkot