2018: Vihdoin helpottaa

Juoksuvuosi 2018 oli kaksijakoinen. Eka puolisko meni kirjaimellisesti paskaksi. Voin kertoa kokemuksen tuomalla varmuudella, että aikuisellakin voi olla sellainen vatsatauti, ettei ehdi asioimaan pöntölle asti. Varsinkin siinä vaiheessa, kun ruikku on lentänyt viikon verran ja alkaa olla niin heikko olo, että pelkkä sängystä ylös nouseminen on hidasta ja huteraa. Tähän episodiin miehen kanssa viittaamme usein sanomalla afrikkalainen vatsatauti. En tiedä, oliko taudilla sinällään mitään tekemistä silloisen asuinmantereemme kanssa, mutta en koskaan ole vastaavaa suihkupersustautia kokenut ja toivottavasti en ihan pian tule kokemaankaan. Toipumisprosessi oli varsin hidas ja pitkä. Monen monta juoksuyritystä sykkeiden takoessa 180 tienoilla, joka on minulle n.90% maksimisykkeestä, päätyi turhautumiseen ja varmaan useamman kerran tuli uhkailtua harrastuksen lopettamisella. Pidempi totaalitauko olisi varmasti ollut paikallaan, mutta ei vain malttanut.

Sitten penikat pakotti parin viikon juoksutaukoon. Jonka jälkeen sairastin perusnuhakuumeen vähän pidennettynä versiona. Tämän jälkeen olikin ehditty jo toukokuun loppuun. Päätin kuitenkin osallistua elämäni ensimmäiseen juoksukisaan. 10 kilsaa teeplantaaseilla. Ensin alamäkeä ja sitten ylämäkeä. Huonostihan siinä kävi heti, kun siirryttiin ylämäkiosioon. Kävelyksi meni, mutta niin näytti menevän lähes kaikilla muillakin. Kipinä juoksutapahtumia kohtaan kuitenkin tuolla reissulla syntyi. Heinäkuussa Malawi jäi taakse ja loppukesästä asuinmaaksi vaihtui Romania. Paska reissu, mutta tulipa tehtyä. 

Teeviljelmiä Blantyren liepeillä Malawissa

Eurooppaan muutto ehkä pelasti juoksuharrastukseni. Olin kyllästynyt juoksemaan huomion, naureskelun ja huutelun kohteena. Ja reittivaihtoehtojen puute oli myöskin todella puuduttavaa. Mutta saapuminen eurooppalaiseen kaupunkiin muutti kaiken. Elämä, ja juoksu siinä mukana, tavallaan normalisoitui. Ja sitten huomasin eräänä päivänä, että minä tykkään juosta! Voi luoja, jos joku olisi joskus tullut sanomaan, että jonain päivänä vielä juoksen muutenkin kuin pakkoliikunnan takia. Mutta huomioitavan arvoista on, että tähän tykästymiseen meni kolme vuotta. Niin... Jotkuhan väittävät, että muutaman viikon kun jaksaa liikkua, niin siihen jää koukkuun. Varovaisimmat sanovat aikarajaksi pari kuukautta. Tässä valossa kolme vuotta on toki ihan helvetinmoisen pitkä aika, mutta en aio tämän suhteen valehdella kysyttäessä. En edes juuri juoksun aloittaneille.

Juoksin lokakuussa Bukarestin maratonin 10km:n nuhaisena aikaan 57:30. Pari viikkoa myöhemmin mailin (1,6km) huippukivassa tapahtumassa ajassa 7 minuuttia ja pari sekuntia päälle. Tuosta ei kyllä pystynyt yhtään nipistämään, aivan äärimmilleni pinnistelin. Yhteen polkujuoksukisaankin osallistuin. Jäi kyllä viimeiseksi, sen verran tympeä juttu oli. Polulta ryteikköön poukkoilu, jotta pääsi hitaampien ohi, ja jatkuva nilkan muljahtamisen pelkääminen eivät kamalasti innostaneet. Lisäksi toki aloitin aivan liian kovalla vauhdilla ja olin ihan puhki jo ennen puoliväliä. 11km on yllättävän pitkä matka juosta, jos kuusi kilsaa menee taistellessa vauhdin hiipumista vastaan.

Paras omatoiminen testivitonen vei edelleen runsaanlaisesti aikaa; 27:30. Parannusta edelliseen vuoteen oli vaivaiset 30 sekuntia. Tässäkin varmaan lahjattomuuden lisäksi näkyi myös säännöllisen harjoittelun puute. Koko vuonna kilometrejä kertyi 1189. Olen tästä aika yllättynyt, koska mieleen on jäänyt vain se, että "aina" oli harjoittelutauko menossa syystä tai toisesta.