Minun ikäiseni eivät taida enää ihmiskauppiaita kiinnostaa

Viikon lenkit meni lähes ennätyskivuttomasti ja sainpa jopa raavittua kaikki harjoitusohjelman neljä juoksukertaa kokoon jo ennen sunnuntaita. Onkin ollut mukava viettää sunnuntaita niin, ettei puolet päivästä mene pitkään lenkkiin ja toinen puolikas siitä toipumiseen. Toimeton sunnuntai jostain syystä tuntuu paljon arvokkaammalta kuin toimeton lauantai. Vietän yleisesti ottaen aika laiskaa elämää, viikonloppuna on pakko olla yksi päivä, jolloin ei halutessaan tarvi tehdä mitään. Siis yhtään mitään.

Tiistaina oli vielä sen verran jäisiä kohtia kaduilla, että meni puistojuoksuksi. En kyllä voi olla ihmettelemättä, miksi kaupunki jättää lumet jalkakäytäville. Lumi tallaantuu äkkiä jäisiksi poluiksi ja apaut joka paikasta on lumet sulanut siinä vaiheessa, kun nuo jäiset junnut on vielä olemassa. Toisaalta, tässä maassa on paljon asioita, joiden ymmärtämiseen aivokapasiteettini ei riitä, ja tämä on ehkä niiden pienimpien asioiden joukossa. Superhitaasti lenkkeilin sateessa ja tuulessa, eipä näkynyt muita. Jotain vettähylkivää olisi kaivannut päälle, mutta ei jaksanut alkaa etsimään muuttolaatikoista, jotka on tuossa nyt 1,5 vuotta odottanut purkajaansa. 6,5km, 7:06/km, 46min12s, syke 65% max

Kotoisaksi käynyttä kaunista arkkitehtuuria

Keskiviikkona mailin vetoja ja tästä onkin tullut tämän hetken suosikkiharjoitukseni. Mailin intervallien tavoitevauhti on 30-45 sekuntia maratonvauhtia kovempi. Ongelma on siinä, ettei minulla ole mitään maratonvauhtia. Menen sitten ihan sellaista vauhtia kuin tuntuu. 5:30/km tuntuu kivalta ja ei aiheuta etukäteisahdistusta. Neljä vetoa ja kolmen minuutin hölkkäpalautukset. Oli hyvä. 9,7km, 5:53/min, 57min21s, syke 74% max

Perjantaina illalla 5km, 6:49/km, 34min15s, syke 65% max. Pitkä lenkki oli sunniteltu seuraavalle aamulle ja siksi juoksemaan lähtö edeltävänä iltana arvelutti vähän. Mutta olisihan se nyt vähän erikoista, jos näin rauhallinen lenkki painaisi yhtään missään. Lyhyillä pk-lenkeillä ei tule oikeastaan edes sellainen tunne, että olisi harrastanut liikuntaa. Mutta hyvin on vielä mielessä ne ajat, kun tälläinen vastaava pyrähdys sai koko pään helakanpunaiseksi. Antti Muurisen tavoin voisi todetta, että eteenpäin on menty.

Sitten olikin lauantaina vuorossa juoksu-urani pisin lenkki. Edellinen enkka oli joulukuulta, kun taivalsin 31 kilometriä. Nyt laitoin kilsalla paremmaksi. Tätä pidemmäksi ei tule menemään, koska tuohonkin meni 3,5 tuntia ja alkaa olla siinä rajoilla, että onko mitään järkeä. Aamulla tuli matkaan lähdettyä, varikkopysähdys ja risteykset lisäsi kokonaisaikaan 20 minuuttia. Ihan reippaasti oli iltapäivän puolella siinä vaiheessa, kun takaisin kotiin könysin. Juoksin osittain itselleni tuntemattomia alueita ja paikoitellen oli kovin rikkonaista ja kuoppaista pintaa tarjolla, ränsistyneitä rakennuksia ja aavemaista tunnelmaa. Tyhjinä ohi kolistelleet ratikat kruunasi kokemuksen. Vähän jo mietti, että onkohan nämä jotain seutuja, missä joutuu ihmiskauppajengin kaappaamaksi. Ilokseni kuitenkin tajusin, että minun ikäiseni eivät taida enää ihmiskauppiaita kiinnostaa, joten pelko pois. Kaikenmoisia ajatuksia noin pitkällä lenkillä ehtii kyllä päässä käväistä. 20 kilsan kieppeillä huomion ekan kerran, että alkaa tuntua jaloissa. Suhteellisen helposti tuli kuitenkin loppuun ja olisi voinut jatkaakin. Sykkeet pysyi kurissa koko matkan ja juoksuitsetunto kohosi taas uusiin sfääreihin. 32,2km, 6:25/km, 3h26min, syke 69% max

En kanna lenkillä koskaan puhelinta mukana ja harvat blogissa olevat kuvat onkin otettu ihan muilla asioilla liikkuessa. Näkymät on toki samoja kuin lenkeilläkin.

Viikon kilometrit: 53,5

Viikon paras: kokonaisuus

Viikon huonoin: epämääräisiin kaupunginosiin eksyminen