Pieleen menneet viikot ja idioottimaisuustelakka

Kevät sentään tuli ryminällä

Kaikki on mennyt, jos nyt ei niin huonosti kuin mahdollista, niin huonosti joka tapauksessa. Viimeiset viikot ovat olleet kipeitä. Mikään ei ole mennyt suunnitelmien mukaan ja tällä viikolla en ole poistunut kotoa kertaakaan, koska en ole pystynyt kävellä kunnolla. Myös nenäliinoja, teetä, sitruunaa, inkivääriä ja hunajaa on taas kulunut niin paljon, että pelkkä ajatus inkivääristä saa pienen inhon puistatuksen aikaan.

Kolmisen viikkoa sitten minun oli tarkoitus juosta testipuolikas. Siitä ei tullut mitään. Olo oli ensimmäisistä askeleista lähtien aivan karmea. Syytin kevään ekaa lämmintä päivää. 20 astetta, tuntuu kuin 24. Ei yhtään ainoaa varjokohtaa. Siedän aurinkoa todella huonosti, mikä on ehkä tullut selväksi jo aiemminkin. Juoksin aamulla, koska illalla oli tärkeä jalkapallo-ottelu. En ole juossut aamuisin sitten viime kesän. Aamulenkkeily sopii minulle lähes yhtä huonosti kuin aurinko. Vaatii totuttelua. Jos on tiedossa aamukisa, juoksen säännöllisesti aamuisin aina kuin mahdollista. Testipuolikkaaseen valmistautuminen oli ollut vähän puolivillaista. Tässä päällimmäiset tekosyyt sille, miksi mikään ei sujunut. Kolmen kilsan jälkeen annoin olla ja siirryin pk-lönköttelyyn. Harmitti, mutta samalla ärsytti, että edes lähdin yrittämään. Huomasin jo aamuseiskalta, että onpa tulossa aurinkoinen ja pilvetön päivä, mutta silti oli pakko kokeilla. 

Seuraavana päivänä heräsin flunssaisena. Yksi syy lisää sille, miksi testiyritys meni penkin alle. Edellinen flunssa oli helmikuussa, joten pidempikin sairastelematon jakso olisi kelvannut. Meni viikko juoksematta ja seuraava viikko taas kevyesti, koska halusin edelleen juosta puolikkaan alta pois. Olin sitä kauan suunnitellut ja tämän oli tarkoitus olla kevätkauden kohokohta.

Kun vihdoin pääsin viime lauantaina puolikkaan kimppuun, olo oli epävarma. Kuntohuippu oli ja meni, yllä näkyvän mittarin mukaan jo helmikuun lopussa. Keventelyviikkoja epäonnistuneen yrityksen ja sairastelun takia kertyi hulppeat neljä eli liikaa. Oikeassa jalassa vaivasi penikat ja reisi. Oikeastaan oikeaa jalkaa kokonaisuudessaan särki. Olin jo pidemmän ajan valitellut, että jalassa on kaikenlaisia outoja tuntemuksia. Penikkavaiva oli huomattavasti nostanut rumaa päätään sössityn testijuoksun ja tokan yrityksen välisenä aikana. Edes flunssataukoviikko ei saanut jalkaa paremmaksi. Minä tiesin, että nyt ei pitäisi juosta kisavauhtista puolikasta. Samalla tiesin myös, että jos en juokse nyt, niin sitten en ainakaan ennen talvea. Halusin kovasti juosta, ja minähän juoksin.

Kahden minuutin parannus puolikkaan ennätykseen ei lämmitä

Kuuden kilometrin kohdilla oikea jalka tuntui pettävän alta. Jokainen askel oikealla jalalla sattui ja tiesin, että pitäisi lopettaa. En lopettanut. Keskityin ottamaan jokaisen askeleen tavalla, joka tuotti vähiten kipua. Muut vaikeudet olivat juuri sellaisia kuin kisavauhdissa on. Epäusko jaksamisesta ja jäljellä olevasta kilometrimäärästä. Kangistuvat jalat ja ryhdille naurava keskivartalo. En jaksa itse juoksusta kirjoittaa sen enempää, koska oleellisin anti on siinä, että juoksin kipeällä jalalla. 

Tuon jälkeen ei ole tarvinnut juosta eikä juuri kävelläkään. Kaksi päivää molemmat jalat lonkasta nilkkoihin tuntuivat siltä kuin niitä olisi hierottu moukarilla. En ole koskaan saanut jalkoja yhtä kipeiksi juoksemalla. Oikean jalan nilkassa ja sääressä on vaikeasti kohdennettavia kipukohtia. Muutaman päivän kävelin tukea huonekaluista ja seinistä ottamalla, sen vähän minkä ylipäätään kävelin. Seuraavat kaksi päivää oikea jalka tikkusuorana ja jalkaterä ulospäin osoittaen. Pieni flunssakin tuli taas vaihteeksi podettua alkuviikosta. Nyt kuusi päivää juoksun jälkeen olen pystynyt kävellessä antaa jalan taipua vähän polvesta. Huomenna edessä viikon loma Georgiassa ja toiveissa on, että pääsen alas hissittömän talon viidennestä kerroksesta omin avuin.

Jos otan juoksuaskelia toukokuun loppuun mennessä, olen tyytyväinen.