Viikko 32: uupunutta menoa Saksassa

Juoksuvaatteita kuiviksi hotelliolosuhteissa

"En enää koskaan matkaile ja harjoittele maratonille samaan aikaan", olen sanonut muutamia kertoja viime viikkojen aikana. Tänään mies kysyi, kumman aion valita ensi kesänä; kesä tuskahiostavassa Bakussa harjoitellen syysmaratonille vai juoksulenkitön loma missä lie. Tähän en kykene tässä vaiheessa vastaamaan, mutta välillä on tuntunut siltä, että jalat tippuu irti väsymyksestä, vaikka kävelymääriä on yrittänyt rajoittaa parhaansa mukaan. Sitä vaan aina kertyy. Pitää käydä itsepalvelupesulassa, kaupassa, jossain syömässä ja illalla huomaa, että jäi urheilujuoma ostamatta ja aamulla on supervarhainen pitkä lenkki maassa, jossa kauppojen aukioloajat on liikuttavan rajoitettuja. Välillä myös tulee väkisin mieleen, kuinka hyvää oma elämä on, kun tällaiset onglemat on aidosti juuri nyt niitä kaikkein isoimpia.

Nürnberg

Nürnbergissä juokseminen oli ilahduttavaa ja olihan kaupunki muutenkin varsin viehättävä. Kunhan löysin tieni usean karttatarkistelun jälkeen Pegnitzinjoen varrelle, niin sekä asfaltoituja että hiekkapohjaisia väyliä risteili sinne tänne. Työmatkapyöräilijät eivät kyllä vauhdissa säästelleet, joten heidän kanssaan sai olla aika tarkkana. Mukavinta oli, että reittivaihtoehtoja oli myös joesta pois päin, ei pelkästään jokea myötäillen. Näin pääsi juoksemaan varjoisia metsäreittejä. Tai ehkä ei suomalaisittan ihan metsäksi luokiteltaisi, mutta puiden katveessa joka tapauksessa.

Ikuinen vappu Kölnissä

Köln tuntuu lähes kulttuurishokilta roskaisuudessaan. Kölnin puolustukseksi pitää sanoa, että enpä ole kamalasti kaupunkeja nähnyt viikonloppuaamuisin klo 6. Yleensä liikkeellä on vasta siinä vaiheessa, kun juhlijoiden roskat on ehditty jo kaupungin toimesta siivota pois. Mutta myös päivällä näkyy mielestäni huomattavan paljon avointa huumeiden käyttöä, selkeästi humalaisia ihmisiä ja ylipursuavia roskiksia. Tapasin mieheni Kölnissä ja meillä molemmilla oli kaupungista vähän ruusuisemmat muistikuvat! Ehkä ikä on vaan tehnyt tehtävänsä ja tällaisiin asioihin kiinnittää ihan eri tavalla huomiota. 

Joka tapauksessa hotellimme sijaitsee aikamoisella bilekadulla. Lisäksi tämä on reissun ainoa majoitus, jossa ei ole ilmastointia, ja on tietenkin ollut kuuma. Pakko yrittää nukkua ikkuna auki, mutta varsin äänekäs juhlakansa ja yöratikat jotka joutuvat kilistelemään kelloja kadulla poukkoilevien ihmisten takia, ovat tehneet nukkumisesta vaikeaa. Kun sunnuntaina heräsin n. klo 4 vähien, hikisten unien jälkeen, totesin, että en varmasti juokse pitkää lenkkiä tänään. Päätöksen sementoi se, että kaksi energiapatukkaa, joiden turvin minun oli tarkoitus lenkille lähteä, olivat uskomattoman pahoja ja jäivät syömättä. Tyhjällä vatsalla juoksemisen harjoittelua ei varmaan kannata aloittaa kolmen tunnin lenkillä. Onneksi tämän verran joustoa löytyi, vaikka muuten olenkin aika orjallinen noudattamaan harjoitteluohjelmaa. 

Vko 32 (Runalyze)

Maratoniin on nyt kaksi kuukautta aikaa. En usko, että ehdin päästä samalle tasolle, jolla olin ennen huhtikuussa tapahtunutta loukkaantumista. Sen myötä ajatukset 3:45 alittamisesta saa haudata. Ei harmita hirveästi. Olen tyytyväinen siihen, että pystyn ylipäätään juoksemaan näinkin isoja kilometrimääriä. Tiistaina juoksin puolimaratonvauhtista kahdeksan kilometrin verran ja sykkeet oli aika korkealla. Aurinko tietenkin paahtoi pilvettömältä taivaalta. Haaveilin kylmästä suihkusta, vaikka en oikeasti siedä edes vähän viileää suihkua. Kun puolimaratonvauhtinen osuus oli ohi ja löntystelin jäähdyttelyosuutta, naureskelin itselleni, että oliko se muka niin paha. Kyllä se taisi olla ja oli selvää, ettei huhtikuun puolimaratonvauhti ja tämän hetken puolimaratonvauhti ole samat.

Viikon paras: Nürnbergin varjoisat polut

Viikon huonoin: väsyneet jalat 

Viikko 31: Tonava tutuksi

Hoen mielessäni askelten tahdissa "hiljaa virtaa Vantaa ei kun Tonava hiljaa virtaa Vantaa ei kun Tonava". Juostessa jää usein levy päälle. Kaikkein ikävintä on askeleiden laskeminen. Pitää keksiä kaikenlaisia harhautuskeinoja, jotta laskeminen loppuisi. Muistan laskeneeni jo lapsena milloin mitäkin. Pyörää polkiessa polkimien tekemiä kierroksia, auton ikkunasta katuvalotolppia, mummolan verhojen kukkia unta odotellessa tai vaikka varpaiden kipristelykertoja tasalukuun aina lopettaen. Muutenkin asioiden pitää olla tasan ja symmetrisiä. Reissussa juoksukenkinä olevissa Asics Cumuluksissa on raivostuttavasti ongelma nauhojen symmetrian suhteen. Toiseen kenkään tulee aina solmiessa isommat lenkit. En jaksa uskoa, että nauhat olisi eripituiset, mutta siltä sen tuntuu. Varmaankin nauhoitus toisessa kengässä löysempi, vaikka en mitään eroa huomaakaan. Joka kerta kengät jalkaan laittaessani ärsyynnyn asiasta. En kuitenkaan niin paljon, että  viitsisin asialle mitään tehdä. Kengillä olen juossut jo 850 kilometriä, joten tuskin enää kovin montaa nauhaepätasapainoturhautumista on edessä.

Tonavan varrella on ollut mukava lenkkeillä. Tilavaa, esteetöntä väylää ja ihan kivoja maisemiakin. Yksitoikkoiseksi tietenkin käy ja sunnuntain pitkän lenkin juoksinkin osittain kaupungilla. On mukavaa, että on vaihtoehtoja. Bakussa kun juoksen aina samaa reittiä. Ihmisistä ei muodostunut aamuvarhain ongelmaa, koska kovin monilla ei ole hinkua olla menossa sunnuntaiaamuna klo 6. Kaupunkijuoksu itselle vieraassa kaupungissa menee kyllä aina siihen, että pitää vilkuilla puhelimesta karttaa. Vaikka olisi katsonut etukäteen, että tuosta sittten käännyn ja sitä pari kilsaa ja sitten sairaalan jälkeen oikealle, niin ei se niin toimikaan. Yllättäviä y-risteyksiä, kun omasta mielestä pitäisi mennä suoraan. Umpikujia ja isoja risteyksiä, joissa on siltoja autoille, junille, pyöräilijöille ja jalankiulkijoille. Yli- ja alikulkuja. Aikaakin menee minuuttitolkulla, kun puhelin pitää kaivaa esiin sinällään kovin kätevästä FlipBeltistä ja saada sullottua sinne takaisinkin. Lenkin aikana olin liikkeessä 2h 30min ja sen lisäksi käytin 28 minuuttia kartan tölläämiseen, suunnan ihmettelyyn ja tietenkin liikennevaloissa seisoskeluun. Mutta tulipa nähtyä ei-turisti-Wieniäkin. Näin pitkää lenkkiä en olekaan juossut sitten maaliskuun, joten ei ihmekään, että viimeiset 15 minuuttia meni lähinnä toivoessa että loppuisi jo.

Vko 31 (Runalyze)

Hyvin sain kilometrejä kasaan. Progressio viikkokilometreissä jalkavaivan jälkeen on ollut aika hurjaa; 15, 20,20, 26, 39, 47, 55, 63. En kuitenkaan halua osallistua maratonille puolittaisesti harjoitelleena. Tällä taktiikalla hyvin mahdollista, että en tule osallistumaan ollenkaan, mutta lähiaikoina selviää. Viime vuonna maratonille harjoitellessa juoksin useita kolmen tunnin, ja jopa 3,5 tunnin, lenkkejä. Nyt niitä on tiedossa vähemmän, mutta viikkoon mahtuu yleensä myös yksi keskipitkä. Tällä hetkellä jalat ovat aika kankeat ja lihaksissa tuntuu kyllä. Aivan niin kuin tämä olisi niille jotain uutta ja ihmeellistä. 

Viikon vaikein lenkki oli tiistaina. Maanantaina oli 10 tunnin junamatka ja hieman yllättäen junassa ei ollutkaan ravintolavaunua. Söin lähinnä voisarvia, sipsejä ja flapjackejä. Hyviä on, mutta ei oikein käy tasapainoisesta ruokavaliosta. Lisäksi junan ilmastointi toimi vähän sinne päin ja olin aika kuumissani. Seuraavana aamuna olo oli lähes vatsakipuinen ja janoinen. Lenkki olikin sitten sen mukainen, mutta tulipa kärsittyä.

Viikon paras: ensimmäinen viiden lenkin viikko maaliskuun jälkeen

Viikon huonoin: jalkojen doms 

Taas juostaan

 

Huhtikuussa juoksin jalkani kipeäksi, todella kipeäksi. Mitään diagnoosia en koskaan hakenut, mutta sääriluussa oli lähes itkettävän arka pistemäinen kipukohta ja nyt kyseisessä kohdassa on sormiin tuntuva paksumpi kohta. Oliko rasitusmurtuma vai ei, mahdoton sanoa ja ei silllä enää ole väliäkään. Ensin juoksutauko ei haitannut yhtään. Parin viikon jälkeen kuitenkin turhauduin ja päätin yrittää juoksemista kivusta huolimatta. Vähän lohduttaa se, että en ole ensimmäinen juoksuharrastaja maailmassa, joka näin toimii. Rasitusvammat eivät kuitenkaan tahdon voimalla parane. Seurauksena oli turhautumista ja marinaa, kuinka koko loppuvuosi oli tässä, kunto romahtaa ja en enää ikinä viitsi aloittaa juoksemista uudestaan. Jälkeenpäin nuo ajatukset tuntuvat naurettavilta, mutta silloin ne olivat ihan todellisia. 

Näytin jalalle jäätä raivopäisesti. Kun pelkkä jääpalakylpy ei riittänyt (moppisangolle kerrankin käyttöä!), aloin hieroa jäälohkaretta suoraan sääreen. Tein myös paljon harjotteita, joiden on tarkoitus helpottaa penikoita, vaikka kipu ei ollutkaan yhtään penikkatautimaista. Toivoin silti, että kyse olisi ollut vain ärhäköistä penikoista. Näin järkevissä merkeissä siis vietin loukkaantumisjakson. Blogia en kirjoittanut, koska ei huvittanut. Tauon jälkeen en kirjoittanut, koska en halunnut jinxata. Loogista ajatuksenjuoksua.

Täytin 40 vuotta. Olut ei liity asiaan muuten kuin keski-ikäisten tapaan ottaa kuvia alkoholijuomistaan.

Toukokuussa siis yritin muutaman kerran juoksemista väkisin. Kiukkuun ja "älkä kysykö mitään juoksemisesta" -oloon päättyi joka kerta. Kesäkuun puolivälissä jalka oli kivuton sekä kävellessä että yhdellä jalalla hyppiessä. Päätin, että tauko oli ohi. Jalka kyllä kipeytyi heti ensimmäisestä hissuttelulenkistä uudestaan, mutta kipu oli erilaista kuin vammakipu. Jatkoin lyhyitä lenkkejä. Joskus heinäkuun alkupuolella jalka tuntui enemmän tai vähemmän normaalilta ja aloitin lenkkien pituuden kasvattamisen. Loukkaantumistauon alkupuolella ilmoittauduin Poznanin maratonille 16.10. Olen se silmällä pitäen nostanut viikkokilometrejä todella aggerssiivisesti tietoisen riskin ottaen. Jos vamma uusiutuu, tai joku muu vamma nostaa päätään, niin oma vika, pikku sika. 

Toistaiseksi olen onnistunut juoksemaan pisimmillään puolimaratonin mittaisen matkan, joten ilmassa on toivoa, että ehdin vähän liian lyhyen maratonharjoittelusyklin suorittamaan. Seuraan Pfitzingerin 12 viikon ohjelmaa, jonka piikkiviikko on 55 mailia, eli 88 km. Tämä löytyy ainakin kirjasta Advanced marathoning. Varmaan myös internetin syövereistä, mutta mitään en tunnusta. Vähennän vähän harjoitteluohjelman kilometrimääriä, koska 88 kilsan viikko tuntuu hurjalta jo senkin takia, että en ole advanced.

Vanhaan kotipuistoon Bukarestissa oli ilmestynyt kaista juoksijoille. Ei se kyllä toiminut, mutta kiva ajatus.

Kesäkuussa sain kasaan n. 50 kilometrä. Yhtään yli viiden kilsan lenkkiä en juossut. Oli mukavaa ylipäätään päästä juoksemaan. Tässä vaiheessa en vielä uskonut, että lokakuun maratonille on mitään mahdollisuuksia. Epätoivoismmillani ostin kompressiosäärystimet. Ne ovat kyllä kovin mukavat, vaikka rasitusvammoja niillä ei varmasti hoidetakaan.

Heinäkuussa pääsinkin jo 172 kilometriin. Juoksin viisi lenkkiä Suomessa ja 11 lenkkiä Romaniassa. Tykkään olla reissussa, mutta lenkkeilyn sovittaminen aikatauluun on joskus vähän hankalaa. Varsinkin kun on niin hemmetin kuuma. Suomessa oli vierailuni aikaan viileää, mutta muuten on tainnut olla yksi alle 30 asteen päivä; pahimmillaan +39 Timișoarassa. Lenkin pituudesta riippuen herään klo 4-6, jotta ehdin juosta ennen kuin aurinko uuvuttaa. Syön aamupalan ennen lenkkiä. Jos opettelisi juoksemaan ennen aamupalaa, niin ei tarvisi herätä aamuyöstä, mutta ei ole suunnitelmissa tyhjin vatsoin juokseminen. Ihan tarpeeksi kankeaa on aamupalallinenkin aamulenkkeily.

Craiovassa ja Aradissa. Tykkään silloista.

Juokseminen on oiva tapa nähdä kaupunkeja. Tai maaseutua, mutta itse olen kaupunkimatkailija. Stravan heatmapista voi vilkuilla, missä paikalliset juoksevat. Jos löytyy joki, järvi tai meri, niin homma helpottuu. Eksyminen ja kännykän kaivelu esiin vähenee huomattavasti. kun voi vaan seurata vesistöä. Jos yltyy oikein itsevarmaksi ympäristönsä suhteen, niin puhelimen tohtii jättää majapaikkaan. Aina ei ole mennyt ihan putkeen, mutta ei ole vielä kertaakaan jäänyt airbnb/hotelli löytymättä. Joissakin maissa, kuten Romaniassa, väyliä kevyelle liikenteelle ei juurikaan ole keskustojen ulkopuolella. Ajoradalla juokseminenkaan ei houkuttele, kun liikennekulttuuri on mitä on. Tämä tietenkin vaikeuttaa juoksemista, ainakin silloin kun ohjelmassa on pidempi lenkki. Joskus päätyy sahaamaan samaa pätkää edestakaisin, mutta aina ei voi olla ihanteellista. Romania on silti rakkausmaani ja oli huippua käydä kahden vuoden poissaolon jälkeen.

Oradea

Matkustan hitaasti. En mene koskaan minnekään tiukalla aikataululla. Mieluummin olen viikon yhdessä paikassa kuin suhaan kolme pääkaupunkia samassa ajassa. Juokseminenkin helpottuu tällä taktiikalla. Kun jalat ovat väsyneet, voi vaan istua parvekkeella katsomassa ratikoita tai naapurin kukkaistutuksia ja ei tarvi väsyttää jalkoja lisää kävelemällä kilometritolkulla.

Viikonloppuna palaan viikkopostauksiin, tällä kertaa Wienistä.