Epävarmuutta huokuva maratonviikko

Haluaisin maratonin olevan jo ohi. Sen jälkeen voisin ensin palautua ja sitten talven ihanassa viileydessä alkaa taas juosta kunnolla ja järkevästi. Minusta tuntuu, että en ole koko maratonharjoittelun aikana päässyt kunnolla harjoittelemaan, vaan viimeiset muutamat kuukaudet ovat olleet hätäistä kilometrien kerryttämistä liian lämpimässä säässä ja liian väsynein jaloin. Viime vuonna puhkuin luottamusta ja intoa maratonviikolla, vaikka tietenkin kovana jännittäjänä hermostuttikin. Se oli kuitenkin hyvää jännitystä. Nyt tarjolla on ollut vain tympääntynyttä tuskailua. 

Epäilen olevani lievässä ylikunnossa; tai oikeammin liikaharjoitellut ja alipalautunut. Tämä asia pitää pohtia ja tarpeen vaatiessa hoitaa pois päiväjärjestyksestä tietenkin heti kisan jälkeen. Vasempaan pohkeeseenkin ilmestyi viikonlopun kahden tunnin lenkillä kipupiste, joten saatan olla myös rasitusvamman kynnyksellä. Aionkin nyt skipata kaksi viimeistä lenkkiä ennen maratonia ja toivon, että pohje tokenisi tai ettei se ainakaan äityisi varsinaiseen telakkatilaan maratonin aikana. 

Lisätuskailua syntyy siitäkin, että sunnuntain sääennuste maratonin ajalle muuttui +10-14 -lukemista asteikolle +14-18. Tästä hieman loukkaantuneena olenkin marmattanut, miksi ylipäätään luulin että Puola lokakuussa olisi satavarma valinta viileälle maratonille. Eihän tuo kuuma ole, mutta tarpeettoman lämmintä joka tapauksessa. Maratonin korkeuskäyräprofiiliakin tuli vilkaistua ja eipä tuo pannukakkujuoksijan silmin mitenkään rohkaisevalta näytä. Mistään vuoristokisasta ei toki ole kyse, mutta kokemuksesta tiedän, että tasamaalla juoksemaan tottuneelle ei tarvita kummoista nyppylää, että hymy hyytyy totaalisesti. Tuskailu- ja epävarmuuslistan kruunaa paino, jota näyttää olevan kolme kiloa enemmän kuin vuosi sitten. Eikä tosiaankaan ole kyse lihasmassasta. 

Ah, hiilareita

Synkeän pilven hopeareunuksena on hiilaritankkaus. Jo pelkkä valkoisimman leivän mättäminen hillolla on tuonut iloa elämään. Eikä kiinnosta yhtään se koulukunta, jonka mukaan varsinainen tankkaus on aika hyödytön. Tankkaan silti. Karkkia mulle kottikärrykaupalla. Vieraileville terveysperhelapsille varatut kuivat speltti-kaurakeksitkin menivät alas niin kuin paraskin herkku. Hiilarit on rakkaus, voima ja ilo. Enkä tarkoita tällä mitään pasta- ja riisihiilareita. Jos joka päivä olisi hiilaritankkauspäivä, niin elämä olisi varmasti mukavampaa. Ja painoa kertyisi vuodessa huomattavasti kolmea kiloa enemmän.

Kisavauhdiksi olen päättänyt 5:35/km kellon mukaan eli todellinen tahti luultavasti pari sekuntia hitaampi. Tässä epävarmuudessa en tiedä, onko tuo mitenkään realistinen. Jos ei ole, niin keskeytän ja olen iloinen, että koko maratonhässäkkä on tältä erää ohi. Olen tavallaan jo valmistellut mielessäni kätevän keskeytysvaihtoehdon hyväsyttäväksi tavaksi päättää koko homman. Tämä nyt ehkä kertoo jotain siitä, kuinka innostuneissa ja luottavaisissa tunnelmissa olen kohti sunnuntaita menossa. 

Starttaan numerolla 2144, jos joku välttämättä haluaa käydä katsomassa miten kävi ennen kuin pääsen viikon reissusta kotiin ja kisaraporttipostaukseen asti. Samalla tunnustan, että olen itse käynyt tsekkaamassa juoksubloggaajien tuloksia, kun en ole jaksanut odottaa raporttia. Instassa nämä varmasti ovat usein nopeastikin, mutta en kuulu käyttäjäkuntaan.