Mitäänsanomaton 2022

Vuoden vaihtuminen toi pintaan ehkä valheelliseksi osoittautuvan ajatuksen sujuvammasta ja innokkaammasta juoksuvuodesta. 2022 kun oli varsin mitäänsanomaton; nihkeä ja pettymyksellinen. Nihkeily alko huhtikuussa, kun juoksin jalkani paskaksi testipuolikkaalla. Tuntemukset eivät tuosta juurikaan kohenneet koko loppuvuoden aikana. Loukkaantuminen on mennyttä, mutta juoksutuntuma on ollut joko vaikea tai turhauttava. Kahdeksan kuukautta on pitkä aika harrastaa juoksua, jos touhussa ei ole minkäänlaista iloa. Jossain vaiheessa epäilin ylikunnon, eli liikaharjoittelun, mahdollisuutta, mutta asian laita taitaa lopulta olla se, että kunto nyt vain on tämä.

Onko se kuntokaan nyt lopulta kuitenkaan ihan älyttömän huono. No ei ehkä, mutta pettymyksen puolelle mennään kovaa senkin takia, etttä 2022 oli ensimmäinen juoksuvuosi, kun en parantanut ennätyksiäni mitenkään merkittävästi. Puolikkaalla nipistin kaksi minuuttia ja kympillä reilun minuutin. Harrastuksessani on selvästi nyt otettu löysät pois ja jos tästä haluan vielä nopeammaksi, niin ajankäytöllisesti en ole varma, haluanko siihen ryhtyä. Tämä onkin nyt mietinnässä. Viitsinkö panostaa juoksuun siinä toivossa, että loukkaantumisten pysyessä loitolla saatan vielä päästä aikojen tavoittelussa seuraavalle tasolle. Esim. maratonissa 3:45 tuntuu hirvittävän kaukaiselta, vaikkei se 4-kymppisille naisille mikään älytön aika olekaan. Joutuisinko tuon tavoittamiseksi käyttämään juoksemiseen aikaa paljonkin nykyistä enemmän, vai riittäisikö että joku asiansa osaava ohjaisi nykyisen harjoittelumäärän optimaaliseksi. Ihan vielä en haluaisi tyytyä siihen ajatukseen, että parhaat kisatulokset ovat takanapäin ja pitäisi alkaa turvautua ikähyvitettyihin aikavertailuihin.

Juoksin viime vuonna vähän alle 2200 kilometriä, mikä on 200 km vähemmän kuin edellisenä kalenterivuonna ja 300 km vähemmän kuin 2020, joka oli kilometririkkain vuoteni koskaan. Alkaneelta vuodelta toivon ehjää kokonaisuutta ja että innostusta juoksemiseen löytyisi muutenkin kuin vuoden vaihtumisen aikoihin, jolloin vähän vaikka millä on tapana innostaa.

Palaan vielä lokakuun Poznanin maratoniin, koska siihen viimeisimmässä blogipostauksessa jäin. Tulihan se juostua maaliin asti, mutta vaikeaa oli. Aurinko paistoi ja oli vuodenaikaan nähden epätavallisen lämmintä. Inhoan aurinkoa juostessa. Se vie kaiken energian ja saa olon löysäksi. Jouduin kumoamaan vettäkin kasvoille. En nähnyt kenenkään muun toimivan samalla tavalla. Reitti oli kamalan tylsä, Poznanin vanhaa kaupunkia ei reitillä edes sivuttu. Laitakaupunkia ja monikaistaisia teitä. Kymmenestä kilomeristä eteenpäin lasketeltiin yhdeksän kilsaa alamäkeä. Puolimaratonin ajanottomatolle astuessani äimistelin, että ei voida olla vasta tässä. Jälkimmäinen puolisko olikin "kilometri kerrallaan" -ajattelua. Ylämäki alkoi 30 kilsan tienoilla. Ja sitäpä sitten kesti. Keskeyttäminen kävi mielessä, koska jalat tärisi ja energiageelipaketin aukaiseminenkin tuntui liikaa voimia vaativalta. Itketti, suututti ja kiroilutti. Ihmettelin, miten helppo ensimmäinen maratonini vuotta aikaisemmin oli ollut. Ja nyt tällainen pannukakku!

Olin 1369. 3332 maaliin selvinneen joukossa. Naisissa 142./576, N40-kategoriassa 36./135.

Jotenkin sain rimpuiltua eteenpäin. Kilometri toisensa jälkeen taittui, vaikka jokaisen täyttyneen kilometrin kohdalla olin aivan epäuskoinen sen suhteen, kuinka paljon matkaa on vielä jäljellä. Muita juoksijoita oli loppumatkassakin jonkun verran. Kaikkiaan maratonin juoksi 3332 juoksijaa. Ohitin toisen henkihieverissä matkaa taittaneen naisen 33 kilometrin kieppeillä. Loppumatka menikin niin, että ohitimme toisemme vuorotellen kerta toisensa jälkeen. Jos hänkin selviää, niin miksi en minäkin, ajattelin hädissäni. Hän oli ajatellut aivan samalla tavalla. Tämä tuli ilmi myöhemmin maalialueella käydyssä sananvaihdossa. Sain aikaan vielä loppukirinkin, vaikka tuntui, että jalat pettää alta hetkenä minä hyvänsä. Ylitin maaliviivan nettoajalla 3:57:12. Parannusta edelliseen tuli puolisen minuuttia. Mutta jos olisin juossut Ljubljanassa yhtä rajoilla kuin nyt, olisin varmasti ollut silloin muutaman minuutin nopeampi. Nyt pelko siitä, että en juokse uutta ennätystä, oli niin vahva, että sen avulla sain tarvittavat sekunnit pois. Ihan hölmöhän tämä ajatuksenjuoksu on. Niin kuin sillä olisi yhtään mitään merkitystä, juoksenko maratonin juuri alle neljään tuntiin vai juuri alle neljään tuntiin. Tai vaikka olisi vähän päälle neljä tuntia. Ei niin yhtään mitään väliä. Mutta näin minun ennätysorientoitunut mieleni toimii. Olin äärettömän helpottunut, että kisa oli ohi ja että minun ei tarvisi enää harjoitella maratonille. 

Seuraavana päivänä köpöttely vanhaan kaupunkiin ja selvisi, miksi reitti ei siellä kulkenut

Poznanin maratonin tärkein oppi oli se, että minun on varattava kaloreita nestemuotoisena nautittavaksi kisan jälkeen. En nimittäin kerta kaikkiaan saa ruokaa alas. Pizzaa nakersin väkisin ja se maistui vain rasvalta. Olisin voinut helposti olla syömättä koko loppupäivän, mutta sekään ei kovin kannatettava vaihtoehto ole. Toisena mukaan tarttuneena oppina oli ryhmässä juokemisen vastenmielisyys. Jäin viiden kilometrin jälkeen jumiin neljän tunnin jänisryhmään ja siinä juokseminen oli ärsyttävää ja poukkoilevaa. Tarvin tilaa juostessani.

En suosittele Poznanin maratonia matkakohdekisana. Reitti oli yksitoikkoinen ja varsinkin sellaisille, jotka ympärilleen katselevat kisoissa, se on varmasti puuduttavan tylsä. Minä katson lähinnä vain suoraan eteenpäin ja en ole muutenkaan kovasti estetiikan perään, mutta silti reitin pitkäveteisyys pisti silmään. Myös lähtöalueen vessajärjestelyt olivat huonot. Vessat oli sijoitettu samalle kapealle jalkakäytävälle, mistä oli käynti lähtökarsinoihin. Vessajono oli epäselvä, paljon turhautumista ja rumaa kielenkäyttöä. Porukkaa tunki samaan aikaan samoista jonoista lähtöön ja vessoihin. Homma meni lyhyeksi, vaisuksi käsirysyksi asti.

Postiivisena puolena on mainittava se, että reitti oli suljettu muulta liikenteeltä ja risteyksissä juoksijoilla oli etuoikeus ratikoiden ja muun risteävän liikenteen odottaessa. Tämä ei lukemieni kisaraporttien perusteella ole kaikissa kaupunkikisoissa itsestäänselvää.

Vuoden viimeisinä päivinä pääsin juoksemaan Suomessa muutaman lenkin aurinkoisessa pikkupakkasessa. Maiseman vaihdos piristi, vaikka kävelykilometrejä isän koiran kanssa tulikin enemmän kuin juoksukilometrejä. Suklaan mättämisen lomassa päätin, että kyllä minä vielä ainakin yhdelle maratonille aion treenata. Luvassa siis helletuskailua 2023, koska kevätmaraton ei ole vaihtoehto. Muita kisoja kalenteriin ei välttämättä tänäkään vuonna tupsahda, koska Azerbaidzan ei ole mikään juoksijoiden valtakunta.