2016: Alku aina hankalaa

Loppuvuodesta 2015 syöksyin ostoskassit kädessä portaisiin välttääkseni samaan hissiin joutumisen naapurin kanssa. Viidenteen kerrokseen kavuttuani haukoin henkeä ja jouduin istua alas lepäämään heti sisälle päästyäni. Tajusin, kuinka huono kunto minulla on. Olen aina ollut hoikka ja sen takia tuudittauduin siihen uskoon, että olen ihan hyväkuntoinen. Vähemmän yllättäen asia ei tietenkään näin ole. Tuolloin minulla oli kuitenkin vielä jotain rippeitä nuoruuden ”ei koske mua” -superihmiskuvitelmista jäljellä. Tuolla istumalla päätin aloittaa lenkkeilyn.

Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Luin juoksemisesta ja nimenomaan sen aloittamisesta kuukauden päivät ennen kuin ryhdyin tuumasta toimeen. En muista, oliko kyseessä Porin juoksukoulu vai Britannian julkisen terveydenhuollon Couch to 5k vai joku muu lukuisista hölkkää ja kävelyä vuorottelevista ohjelmista, mutta muistaakseni jotain ohjenuoraa seurasin kuitenkin. Sääret alkoivat kipuilla hyvin pian; jouduin pitämään useita taukoviikkoja ja toistamaan harjoitusviikkoja. Eteneminen oli hidasta. Aloittamisesta meni viisi kuukautta siihen, että sain juostua ensimmäisen viiden kilometrin testilenkin. Aikaa tuohon meni 33 minuuttia ja en ole koskaan sen jälkeen saanut samanlaisia sykelukemia mittariin kuin tuolloin. Pk-lenkkien vauhdit oli varmaan yli kahdeksassa minuutissa kilometriä kohden ja tuntui, ettei kehitystä kerta kaikkiaan tapahdu. Jos nyt alottaisin lenkkeilyn uudestaan, niin en monitoroisi sykkeitä ollenkaan ensimmäisen puolen vuoden aikana.

Säärikipujen lisäksi motivaatio-ongelmia tuotti kuumuus ja lenkkireittien puute. Asuin Lähi-idässä maassa, jossa liikuntaa ei ollut keksitty. Tuskin on vieläkään, mutta varmuuden vuoksi pitäydyn menneessä aikamuodossa. Jalkakäytäviä oli vähän ja nekin usein täynnä pysäköityjä autoja. Googlen kartoista bongasin ”training promenade and trailin”. Pettymys oli kieltämättä aikamoinen, kun paikka paljastui 800m:n asfalttipätkäksi kuusikaistaisen tien vieressä. Monet lenkit siellä tuli kuitenkin hiivittyä. Toinen vakiolenkkipaikka oli yliopiston tyhjä parkkipaikka iltaisin. Oman lisänsä lenkkeilyyn antoivat taksikuskit, jotka olivat vähän väliä tarjoamassa kyytiä. Sekä kivillä heittelevät pikkupojat ja stalkkeriautoilijat. Ai että. Eipä ole ikävä.

Kesäkuun alussa 2016 harjoituspäiväkirjassa on vain merkintä ”TOO HOT”. Iltayhdeksältä oli edelleen 37 astetta ja lenkkeily meni pariksi viikoksi tauolle. Lähi-itäkin jäi taakse samoihin aikoihin. Ongelmat säärien kanssa seurasivat uuteen asuinmaahan Afrikkaan. Aina oli koivet kipeinä. Tähän lisäksi paikallisen väestön suoranainen riemastuminen valkoihoisen ihmisen hölkkähiiviskelystä sai jo valmiiksi negatiiviset tuntemukseni lenkkeilyä kohtaan entistäkin negatiivisimmiksi. On vaikea suhtautua mitenkään ilolla ja lämmöllä siihen, että saa tuntemattomia ihmisiä jolkottelemaan vierelle, osoittelemaan sormilla ja naureskelemaan. Meinasi olla pinna kireällä. Lopulta päätin olla vain niin kuin en huomaisikaan. Toinen vaihtoehto olisi ollut koko harrastuksen hautaaminen. Lenkkireitti oli aina sama. Eestaas samaa tietä. Voi riemu. Loppuvuodesta juoksin testivitosen juuri ja juuri alle 30 minuutin ja aloin lenkkeillä neljä kertaa viikossa. Hyvin pian penikat äityi niin pahoiksi, että oli pakko ottaa useamman viikon tauko.

Vuoden 2016 jälkimmäisellä puoliskolla lenkkeilin 350 km:n verran. Ensimmäisestä puoliskosta ei ole tilastoja.

Vakiolenkkireitit Kuwaitissa ja Malawissa