Viime viikosta muodostui palautuskaljojen viikko. Olo ei kyllä olen järin palautunut, mutta ei voi yrityksen puutteesta syyttää. Kantapääkivut ovat kaikonneet ja kaikki rullailut ja venyttelyt toki unohtuneet saman tien. Onnistuin juoksemaan kaikki viikon lenkit aamulla. Tämä tuntuu tekevän päivistä ihan järjettömän pitkiä. Muutenkin olo on harvinaisen laiska ja unelias. Vaikken ainakaan aikuiselämässä ole koskaan tuntenut oloani pirteäksi joitakin ohikiitäviä hetkiä lukuunottamatta, niin jotenkin nyt on jopa minun mittapuulla epätavavallisen aikaansaamatonta menoa.
 |
| Vko 23 (Runalyze) |
Tiistain vauhtilenkkinä oli 200 metrin vetoja määrittelyllä "hieman kovempaa kuin vitosen kisavauhti". Ensimmäinen ajatus oli, että voi ei. Voi eiltä se myös tuntui. Viisi ensimmäistä vetoa ei mennyt edes vitosen vauhtiin. Viisi seuraavaa kyllä ja reilusti allekin, mutta olo oli hirveä. Kuulostin hinkuyskäiseltä sialta. Näytinkin varmaan. Torstaina 2x2km tempovauhtista ja taas oli synkeitä ajatuksia liikkeellä. Sitten heittäydyinkin kaljapalauttelulinjalle. Näiden kovavauhtisten harjoitusten hyvä puoli on siinä, että sielu huutaa kiitosta, kun lähtee peruskestävyyslenkille. Jee, tämä ei tule tuntumaan miltään.
Minulla on siis tällä hetkellä työn alla viiden kilometrin ajan parantamiseen tähtäävä harjoitusohjelma. Tässä eräänä päivänä minulle valkeni, että tämä ohjelmahan loppuu keskellä kesää. Ja minun pitäisi siis juosta testivitonen joskus kuun loppupuolella, jolloin luultavasti on ihan sikakuuma. Jotta pystyisin parhaimpaan suoritukseeni, niin lämpötila ei saisi olla missään tapauksessa yli +15. Aurinko ei myöskään saisi paistaa. Jotenkin on sellainen tunne, että ei tule olemaan optimaalisia olosuhteita. Ja täten en myöskään koe, että itseni rääkkääminen turhaan on mielekästä. Miten voivatkin testijuoksut olla näin vakava paikka. Ja miksi käytän niiden ajatteluun kohtuuttoman paljon aikaa.
Viikon paras: Palautuskaljat
Viikon huonoin: Tuskaiset vauhtilenkit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti